tiistai 28. helmikuuta 2017

Harvinaista -haaste!





Tänään vietetään harvinaisten sairauksien päivää! Kuten omista blogilinkeistäni voi havaita pidän myös blogia, jossa kerron harvinaissairaan arjesta. Harvinaisten päivän kunniaksi päätin nyt pistää pystyyn lukuhaasteen Havaitse harvinaisuus.

Haasteessa on kolme kategoriaa, joita kukin voi tulkita omalla tavallaan.

1. Kirjassa kerrotaan harvinaisesta sairaudesta
2. Kirja on harvinaisuus
3.Kirjan tarina tai yksityiskohta on tavalla tai toisella harvinainen

Lue, linkitä ja vinkkaa harvinaisuuksista tähän postaukseen, niin olet mukana mahdollisessa arvonnassa, jos löydän jotain harvinaista arvottavaa.

Tämä haaste on voimassa seuraavaan harvinaisten päivään, eli 28.2.2018.

Harvinaisten hauskoja lukukokemuksia!

maanantai 27. helmikuuta 2017

Barbara Dimmick: Matkalla huomiseen!

Barbara Dimmick
Matkalla huomiseen
Alkuteos: In the Presence of Horses
Suomentanut Saara Villa
Gummerus, 2003
366 s.






Aidosti mustassa hevosessa ei ole ainuttakaan ruskeaa karvaa. Ne, joita mustiksi sanotaan ovat yleensä tummia ruunikoita tai rautiaita. Mutta tämä nuori hevonen oli musta - oikeasti musta, ja sillä oli vino valkoinen läsi ja neljä tyylikästä valkoista sukkaa. Kaikki muu olikin pielessä. Ruuna oli kolmevuotias, pian neljä. Kasvun olisi jo pitänyt tasoittua; sä'än olisi pitänyt olla lautasia korkeammalla. Se ei ollut.

Matkalla huomiseen on hevoskirja - mutta se ei ole pelkästään hevoskirja. Se on kasvu- ja kehitystarina, jonka pääosassa on nuori aikuinen nainen. Lukija saa tosin tietää kertojan nimen vasta kun hän on lukenut parisenkymmentäsivua. Natalie on ikänsä hevosten kanssa puuhaillut kouluttaja,, valmentaja, hoitaja - siis hevostenhoitaja. 

Kuitenkaan kyse ei ole vain hevosista. Kyse on elämstä. Musta hevonen - Twister, jonka kehollinen olemus ei ole niin kuin hyvällä hevosella tulisi olla vaikuttaa Natalieen tavalla, jota voisi luonnehtia kohtalokkaaksi. 

Vannon, että jokin mitä en nähnyt kietoutui polvieni ympäri. Se oli samalla tavalla ilmavan lämmin , ekuin villashaali jolla joskus pakkasilmalla ratsastaessani peittelin jalkani. Istuin siinä. Silitin hevosen niskaa. Höpötin kuin idiootti: kerroin sille että se oli hieno, että se oli fiksu ja upea, ettei sen tarvinnut olla huolissaan - myöhemmin me tekisimme kovemmin töitä. Vastaukseksi minua kohti leijui murhetta ja pettymystä. ---


Symbolisesti musta hevonen voisi kuvata kuolemaa. Kuolema on läsnä Natalien muistoissa, se on läsnnä nykyhetkessä - onko se este tulevaisuudelle?

Natalie on kotoisin pienestä Bethlehemin kaupungista. Ei. Kyse ei ole siitä Beetlehemistä, vaan Yhdysvaltain Pennsylvanian pikku kaupungista, jonka Natalie on jättänyt taakseen, mutta johon hän yhä uudelleen ajatuksissaan palaa. Hän on saapunut Shipvilleen, pienelle Dream-Webin ratsutilalle, jonka omistaja Allie on kuollut ja Pierce, Allien veli joka Natalien palkkaa on surussaan riutuva opettaja, joka jättää kaiken tilanhoidon Natalien vastuulle.

Matkalla huomiseen on jollain tavalla kiehtova kirja. Tosin siinä on paljon hevossanastoa ja ensi lukemalta voisi ajatella että muusta ei puhutakaan kuin hevosista, mutta pikku hiljaa tarina etenee lakipisteeseensä, kerronta syvenee ja hevosista siirrytään ihmissuhteisiin, menneisyyden haamuihin ja elämän pelkoihin. Dramatiian, tragedian ja arjen kolmiossa kerronta etenee kahtaalla. On Natalien menneisyys ja lapsuuskauttanuoruusmuistot ja on nykyhetki. Se, mitä on tapahtunut menneisyydessä ei jätä rauhaan. Vastaukseksi minua kohti leijui murhetta ja pettymystä.  Twisterin ja tapahtumien kautta Natalie oppii käsittelemään suruaan.

Paitsi hevosia tätät kirjaa määrittelee myös määriläisyys. Sana ja määritelmä määriläinen toistuu hevosten ohella useasti. Määäriläisyys on eräänlainen liike, yhteisö, johon sekoittuu sekä hengellisyyttä että politiikkaa. Kyse on tsekkoslovakialaisesta alueesta, josta ihmisiä lähti siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin ja erityisesti Pennsylvaniaan. Tätä kirjaa ei kuitenkaan voi niinkään luokitella hengelliseksi kirjaksi, vaikka hengellisiäkin arvoja sivutaan. Kyse on enemmän Natalien kasvuympäristöstä ja lapsuuden kokemusten vaikutuksista aikuisuuteen. Kirjan miljöö ei ole vain hevostila vaan määriläinen kaupunki Bethlehem Pennsylvanissa ja sen historia. 
,
Jos tätä kirjaa voisi verrata johonkin, niin ehkä Nicholas Evansin Hevoskuiskaajaan. Silti teokset ovat hyvin erilaiset eikä niitä voi laittaa yksi yhteen. Mnä sekä pidin kirjasta että suhtaudun siihen hieman varauksellisesti. Loppu ei ehkä ollut ihan sellainen, kuin olisin toivonut, se jätti monet kysymykset avoimiksi, Mutta mitä me voimme tulevaisuudesta tietääkään, se on aina ulottumissamme, tietoisuuden ulkopuolella, sitä kohti voi vain kulkea ja antaa elämän kantaa.

Hieman surullisesta ja kaihertavasta pohjavireestä huolimatta tässä kirjassa on elämän maku, valo kirkkaampi on kuolemaa tai sanotaanko, että valo ainakin kajastaa pimeyteen.
----
Kirjallinen Yhdysvaltain osavaltio -valloitus: Pennsylvania
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 42: esikoisteos

lauantai 25. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset - M!

Tarukirjan alulle laittama haaste Naisten aakkosissa jatkuu ja minä olen edennyt kirjaimeen

mikä onkin melkoisen helppo kirjaimia eikä suuria vaikeuksia valinnoissani tällä kertaa ilmennyt. 



1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Niitä suosikkeja on toki useampiakin, mutta kyllä se ehdoton M1 on L.M.Montgomery, jonka Anna- ja Runotyttö -kirjat ovat ohittamattomia suloisuuden (ja hieman haikeudenkin) poukamia lukukokemusvirran varrella puhumattakaan niistä monista muista Montgomeryn kynänjäljistä, joita hän on iloksemme piirtänyt.


L.M.Montgomeryyn liittyen löysin tässä taannoin mielenkiintoisen tiedon, kun etsin sukututkimukseen liittyen tietoja Pohjois-Karjalan Lotta Svärd -järjestöstä. Kirjassa Terhi Tuononen Eteen onnen armahan synnyinmaan, Pohjois-Karjalan Lotta Svärd 1921-1944 kerrotaan, että lotta Aune Levanto oli suomentanut lyhentäen Montgomeryn Kotikunan Rillaa kenttälottien julkaisuun (esim.  P-K kenttälotta 2/1943). Olisi mielenkiintoista lukea näitä sota-arkistoon talletettuja lehtiä ja verrata niitä WSOY:N ja Kerttu Piskosen suomennokseen, mikä sekin on lyhennetty.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka  nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 



Marilyn Monroe, oikealtaan nimeltään Norma Jean. Minusta Marilyn on yksi huonoimmin kohdelluista ja väärinymmärretyimmistä naisnäyttelijöistä. Herkkä, lahjakas näyttelijä jolle olisi toivonut hieman enemmän onnea elämässä. Erityisen paljon pidän Marilynin elokuvasta Joki, jolta ei ole paluuuta.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät: 

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin. 

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  





Japanilaisen kirjailijan Ayako Miuran, jonka kirjat ovat syvällisiä, koskettavia ja elämänmakuisia.

Annika Thor: Meren syvyyksissä!












Annika Thor
Meren syvyyksissä
Tammi, 1998
Alkuteos: Havets djup
Suomentanut Marja Kyrö


Annika Thorin tarina nuoresta juutalaispakolaisesta Steffistä jatkuu. Steffistä on kasvanut kaksitoistavuotiaasta tytöstä kuusitoistavuotiaaksi teiniksi. Mielen täyttää opiskeluhaaveet. Hän tahtoisi tulla lääkäriksi, mutta kuka maksaa viulut, jos hän jatkaa vielä lukioon, vai maksaako kukaan? Lisäksi huolia lisää pikkusisko Nelli, joka ei enää kirjoita vanhemilleen ja on tullut muutenkin omituiseksi puhumattakaan hyvästä ystävästä Verasta, jolla asiat eivät ole ihan kunnossa hänelläkään.

Annika  Thorin kerronta syvenee saaden rivien väliin sanomattomia huokauksia ja ajatuksia. Se mitä kerrotaan ja mikä jätetään kertomatta luo jännitettä tarinaan. 

Steffin tarina sijoittuu nelikymmenluvulle. Hitler on vallannut miltei koko Euroopan, Ruotsi on nimellisesti puolueeton, mutta joutuu kuitenkin kokemaan sodan omalla tavallaan. Historia ja viitekehykset ovat kerronnassa paikoillaan, mutta mikä minua hieman mietityttää on tunnelma. Kuinka hyvin näissä kirjoissa on saatu paitsi paikallisväriä (Göteborgin rannikkoseutu) myös ajankuvaa ja tuon ajan tunnelmaa, miten ihmiset silloin elivät, olivat, ajattelivat, toimivat? Tavallaan tarina voisi, ilman noita pieniä detaljeja, olla kuin nykypäivää, nykynuoren elämää tunnelatauksineen, haaveineen, rakastumisineen. No, someviestintää ei nelikymmenluvulla ollut ja viestintä tässä teossarjassa on toista kuin nykyaikana.

Hyvin kerrottu, jäntevä tarina, jonka ihmiskuvaus on lämmintä ja lukijan ajatusmaailmaan korreloivaa peilausta. 

----
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 44: kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
Muuttoliikkeessä haaste, teemana pakolaisuus.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Romain Puértolas: Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven!













Romain Puértolas
Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven!
Alkuteos: La petite fille quiavait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel
Suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2015
224s,

Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven on surrealistinen tarina marokkolaisesta tytöstä, nimeltään Zahera, sekä ranskalaisesta postinkantajasta nimeltä Providence. Kummallakin heistä on toisessa jalassa kuusi varvasta, toisella vasemmassa, toisessa oikeassa jalassa. Lisäksi Zahera sairastaa kystista fibroosia, joka on parantumaton harvinainen keuhkosairaus. 

Tarinan kertoja ei ole kuitenkaan kumpikaan heistä, vaan Orlyn lentokentän lennonjohtotornin työntekijä Leo Vimpain, joka kertoo tarinaa parturille.

- Haluatteko kuulla uskomattoman tarinan? Leo Vimpain kysyy ja parturi vastaa: siitä vain, kunhan lakkaatte liikuttamasta päätänne. Leikkaan teiltä kohta korvan irti.

Ja niin Leo Vimpain aloittaa.

Eräänä päivänä postinkantajani, joka on nainen, ja hyvin viehättävä nainen onkin, tuli käymään työpaikallani lennonjohtotornissani ja sanoi minulle: tarvitsen luvan nousta lentoon kentältänne, herra Vimpain.

Postinkantajalla Providencella on ongelma. Hänen pitäisi päästä Ranskasta Marokkoon Zaheran luo, jonka hän on adoptoinut ja voi nyt hakea luokseen. Voisi hakea, jos ei esteenä olisi islantilaisen tulivuoren purkaus, joka on heittänyt nokipilvet euroopan ylle ja lentokoneet seisovat lentokentällä, koska eivät nokisateen vuoksi voi nousta lentoon.

Providencea sitoo lupaus päästä Zaheran luo, mutta mitä tehdä. No, Providence päättää opetella lentämään ja niin ... mitä sitten. Sen kertoo tämä tarina, joka on kirjoittajan sanoja lainatakseni täydellisen  totta, sillä se on alusta loppuun hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Lainasin tämän kirjan kirjastoautolta takakansitekstin perusteella (no, kyllä minä hieman sisältöäkin ivlkaisin)  ja ajattelin, että tämä voisi olla hauskakin kirja ja olihan tämä hauska. No, hauska ja hauska, sillä - loppu oli jotain muuta, kuin mitä odotin, enkä tiedä, mitä siitä ajattelisin. Toisaalta tämä kirja ei ole vakavasti otettava kirja vaan kuten alussa sanoin, melkoisen surrealistinen teos, joka on lähinnä kuin unta ja unessa voi tapahtua mitä vain ja unet voivat muovautua mihin suuntaan vain, eikä niitä taida voida oikein hallitakaan. Ja siltä minusta tuntuu, että kirjailija ei ole oikein hallinnut mielikuvituksensa lentoa,  eikä ole osannut päättää, kuinka hän kirjansa lopettaisi, mutta tämä on vain minun mielipide. Surrealistista. Kovin surrealistista tämä on ja siitä voi ilmeisesti kaikki lukijat olla yhtä mieltä, vaikka toisaalta tässä kuljetaan ikään kuin tosielämän ja unen rajamailla, jossa välillä ollaan valveilla, välillä unia näkemässä.

Kirja on täynnä Wikipedia-tietoutta, tositietoa tai vähemmän uskottavaa, sanallista ilotulitusta ja vinkeitä assosisaatioita. Tämä kirja pursuaa vähän kaikkea kuin sillisalaatti tai pyttipannu, ehkä vähän liikaakin ja epäyhtenäisesti (julkisuuden henkilöt omilla nimillä versus muunneltuina, mutta tunnistettavina), mutta ehkä tämä on ollutkin kirjailijan tarkoitus - olla epälooginen kaiken muun iloittelun keralla. Jokin ainakin minun kirjallista makuhermoa ärsyttävä mauste tässä seoksessa on, mutta se ei tarkoita, etteikö joku toinen voisi nauttia tästä enemmän kuin minä, joka kuitenkin pidin kirjasta sinne loppuun asti ja sylkäisin ne ikävät mausteet pois. 

--- --- Yhtäkkiä hän muisti hetken lapsuudestaan. Hän oli isänsä kanssa Panthéonilla Pariisissa. Edessäsi on maailmankaikkeuden ainoa väline, joka kykeee osoittamaan kiinteän pisteen, isä oli sanonut hänelle hymyillen ja osoittanut Foucaultin heiluria, joka kiikkui edestakaisin piktän langan päässä. Me elämme maailmassa, joka on jatkuvassa liikkeessä eikä mikään ole pysyvää, mikään ei ole ikuista. Kaikki ympärillämme muuttuu, kaikki sisällämme muuttuu, kaikki on ohimenevää. Jos onnistut löytämään tämän kaaoksen keskeltä kiinteän pisteen, oman maailmankaikkeutesi kiintopisteen, älä koskaan pääästä siitä irti. Se auttaa sinua muutoksen ja epäilyksen hetkellä, kun ympäriltäsi tuhotaan, kaikki tuttu, kotisi ja tottumuksesi. --- ---


------
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 31: fantasiakirja
Kirjallinen maailmanvalloitus: Marokko

torstai 16. helmikuuta 2017

Kirjoja ystävyydestä!


Ystävänpäivä tuli ja meni ja sitä myöten myös lukuhaaste ystävyydestä. Meinasi mennä ohi myös tämä kooste, onneksi kuitenkin huomasin listauksestani, että tänään on viimeinen mahdollisuus olla mukana. 

Itse ehdin lukea nämä kolme kirjaa ystävyydestä:

Jim Fergus: One Thousand White Women



En mene sanomaan, etteikö mikään muu lukemani kirja sopisi myös tähän haasteeseen, sillä ystävyys on hyvin vahva tekijä monessa ihmissuhteessa ja niistähän kirjoissa kirjoitetaan. Nämä kolme on nyt kuitenkin sellaisia, joissa ystävyys tulee erityisellä tavalla esille.

Kiitos haasteesta ja oikein hyvää ystävänpäivää - olkoon jokainen päiväsi sellainen. Ilman ystäviä elämä olisi kovin yksinäistä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Vesa Karonen ja Panu Rajala: Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija!

Vesa Karonen
Panu Rajala
Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija
Otava, 2009
351 s.







Unohtumattomina on mielessäni lapsuuspäivät, kun isä peltotöiden tai muiden aherrusten jälkeen lepäsi, radio oli usein auki ja monesti tuli kuunneltua ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Jylhänä ja liikuttavana kaikuivat huoneessa sanat Yrjö Jyrinkosken lausumina:

--- päivä hämärtyy, ja vihdoin kuullaan, 
kaivon partaall' että mies on suullaan,
verta valunut on kaivoon,
josta yksikään ei enää vettä nosta.
Verta pulpahtavat suonet lähteen,
verta valuvaiseen iltatähteen.

Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
veljet, vesitilkka tuokaa  ---

(Runosta Kaivo. Yrjö Jylhä: Kiirastuli. Otava, 1943 )

Olin muutaman kerran katsellut  kirjastoautoreissulla Karosen ja Rajalan yhteistyönä kirjoittamaa kirjaa runoilija Yrjö Jylhästä. Muutama viikko sitten sen sitten lainasin. Yrjö Jylhä on suomalaisista runoilijasta yksi kiinnostavimpia. Hän kuului Tulenkantajiin ja tuli kuvannee häntä hyvin. Se poltti hänen sisuksissaan ja etsi purkautumistietään. Samalla se kalvoi häntä sisältäpäin löytämättä lievitystä.

Vesa Karosen ja Panu Rajalan Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija on mittava teos. Sen voi jakaa kahdeksi osioksi. On Panu Rajalan suku- ja henkilöhistoriallinen osuus sekä Vesa Karosen sotaan liittyvä kerronta. Yrjö Jylhä tunnetaan erityisesti sodan kuvaajana. Hän toi Suomen talvisodan taistelijoiden tunnot ja rintamaolosuhteet esille runoilla, jotka koskettavat. Lyyrisinäkin niissä on on nähtävissä sodan raadollisuus ja julmuus, runot eivät ole vain pintakiiltoa eikä sodan ihannointia.

Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija avaa runoilijan elämää tavalla, joka on sekä avartava että musertava. Jylhän elämän traagisuus tuodaan esille tavalla, jolla en olisi toivonut sitä tuotavan esille. Tosiasiat voivat olla tosiasioita, mutta tavasta tuoda asiat esille voidaan olla montakin mieltä. 

Mikä minua jäi kuitenkin mietityttämään tätä teosta lukiessa oli Jylhän suhde hengellisiin asioihin. Kirjan perusteella hän ei ollut uskonnollinen. En ole perehtynyt hänen alkupään tuontantoonsa, joka tämän teoksen analyysien perusteella ovat hyvin erilaisia kuin sota-ajan runot. Tekisipä kuitenkin mieleni tutustua niihinkin. Kuitenkin olen näkevinäni joissain hänen runoissaan myös uskontoon viittaavia mielikuvia. Esimerkiksi Kaivo-runo, josta lainaukseni on tuo mieleeni Raamatun kuvauksen Daavidista, kuinka hänen miehensä lähtevät hakemaan hänelle vettä oman henkensä uhalla. En mene sanomaan, että Jylhä olisi ajatellut runoa kirjoittaessaan Daavidia, sillä Kaivo-runosta on sotahistoriaan perehtynyt Vesa Karonen kirjoittanut seuraavasti:

Jano vaivasi tukilijalla jatkuvasti, astiaas vain mustaa lunta syydä, kirjoitti Jylhä myöhemmin runosaan Kaivo. Tosin runo tekee varauksen sitäkään jos löydät enää maasta, koska sen peittävät pirstat, savu, saasta. Kaivoksi sanottiin tukilinjan lähellä olevaa lähdettä, joka oli katettu, ja polku sinne oli alttiina vihollistulelle. Tukilinjan "Kremliksi" nimetyssä korsussa haavoittuneita sidottiin ja pidettiin odottamassa pimeää ja kuljetusta taakse. Verenhukka vielä lisäsi haavoittuneiden janoa. 

Sitten Karonen jatkaa kuvauksella, kuinka eräs nimeltä mainittu sotamies lähtee 7. maaliskuuta hakemaan vettä kaivosta.

Kaiken kaikkiaan tämän kirjan luettuani kaipaisin Jylhästä elämänkertaa, jossa tulisi käsiteltyä myös lapsuutta ja perhettä. Nyt keskityttiin lähinnä hänen miehuusikäänsä ja sota-aikaan.

---
Aistittavat kirjat: näköaisti. Tässä kirjassa oli miltei kokonainen luku, josta oli hyvin vaikea saaada selvää, koska painojälki oli kehnoa. Teksti näkyi kahtena ja oli mustempaa muihin lukuihin verrattuna. 
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 35: Kirjan nimessä on erisnimi




lauantai 11. helmikuuta 2017

Asta Tillander: Ammagaru - Aune Hynyn elämä!

Asta Tillander
Ammagaru - Aune Hynyn elämä
Otava, 2006
384 s.

















Olen nyt aavalla merellä menossa kohti Indiaa, jonne olen niin monta vuotta ollut matkalla... Aune Hyny aloitteli laivamatkansa ensimmäistä kirjettä ystävälleen, joka tunsi hänen menneisyytensä

Menneisyys oli Oulun läänissä, Pyhäjärvellä, tulevaisuus odotti Intiassa, äskettäin itsenäistyneessä maassa, jonne Aune sai lähetyskutsun tultuaan niin sanotusti uskoon. Aune opiskeli ensin Larsmon lähetyskodissa, matkasi sitten jatkaman opintojaan Englantiin, jossa hän tapasi intialaisen Lam Jeevaratnam, joka kertoi hänelle suomalaisesta Armas Halosesta, joka oli perustanut Etelä-Intiaan Machilipatnamiin lähetysaseman ja sen yhteyteen pienen pojille tarkoitetun lastenkodin. Armas Halonen oli metodisti, Aune helluntailainen. Armas Halonen oli lähdössä lomalle ja pyysi Aunea lomittajakseen.  Aune oli, lupautuessaan Halosen lomittajaksi tehnyt päätöksen, joka ei vienyt häntä alkuperäisen ja kotiseurakunnan ohjeiden mukaisesti Englannista takaisin koti-Suomeen vaan aivan päinvastaiseen suuntaan. 

Ellei tuomari Södö olisi pyytänyt minua lähtemään Kajaanista junalla Ouluun, olisin nyt muotiliikkeen omistja Oulussa, Aune ajatteli ja hymyili mielessään. Hän oli matkalla Intiaan.

Seikka, joka toi erinäisiä selvitettäviä ristiriitoja Aunen elämään. 

Lomituksesta tuli seitsemän vuoden pituinen, jonka jälkeen Armas Halonen palasi Intiaan vastavihityn vaimonsa kanssa ja Halosen ja Hynyn tiet erkanivat vaimon epäluuloihin. Aune Hyny sai tuntea, että käärme, tuo kavalin kedon eläimistä vaani myös uskovia.

Aune Hyny alkoi oman työnsä Intian lasten parissa. Hänestä tuli kunnoitettu ja rakastettu ammagaru,  ja hänessä toteutui psalmilaulajan sanat siitä, että yksinäisellä on enemmän lapsia kuin sillä, joka on aviossa. Aune Hyny ei ollut perinteinen lähetyssaarnaaja, joka kiersi julistamassa Jumalan sanaa ympäröivissä kylissä, hänen työnsä oli olla äitinä orvoille ja hylätyille lapsille, niin pojille kuin tytöille. 

Asta Tillanderin kirjoittama Ammagaru - Aune Hynyn elämä on läpileikkaus Aune Hynyn elämäntyöhön. Se ei ole varsinainen elämäkerta, sillä siitä puuttuu täysin Aunen lapsuus, mihin, ainakin minusta, olisi ollut mielenkiintoista ja avartavaa tutustua. Aunen perheeseen ja lähisukuun viitataan vain sivulauseissa. Aunen elämä oli Intiassa. Intia hänen kotinsa, vaikka hän välillä kävikin Suomessa sukuloimassa ja lepäämässä.

Ammagaru - Aune Hynyn elämä on tarina vahvasta itsenäisestä naisesta, joka on kerrottu koruttomalla ja kaunistelemattomalla arvonannolla. Aune Hyny ei ollut pyhmys. Kun Intiassa halusivat tehdä hänestä patsaan, Aune hämmentyi ja sanoi lopulta. Lapset ovat minun patsaani. 

Asta Tillander on tehnyt mittavan voimanponnistuksen hänkin kirjoittaessaan tätä teosta. Kirjan lopussa on lista hyödynnetystä taustamateriaalista. Yksi seikka minua jäi kuitenkin kaihertamaan. Kijallisuusviittaus sivulla 207.

Ja täälltä minä olen ollut poissa kohta kolmetoista vuotta! Aune huokaisi katsellessaan ohikiitäviä valkorunkoisia koivikoita, peltoaukeita ja järviä, joita aina silloin tällöin sukelsi näkyviin raikkaanvihreiden havumetsiköiden takaa. Metsän tummuus mulle tuokaa... tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen, Aune runoili mielessään. ....

Tekstistä  jää sellainen käsitys, että säkeet olisivat Aunen runoilemia. Todellisuudessahan säkeet ovat Eino Leinon. Kirjailija (tai kustantaja) on kyllä selittänyt alaviitteissä erinäisiä termejä ja myöhemmin, kun tekstissä lainataan HIlja Aaltosen runoa niin tekijä mainitaan. Eino Leinon säkeistä ei tekijää mainita missään yhteydessä, mikä minusta olisi ollut paikallaan. Ei ole sanottua, että kaikki lukijat tietäisivät Eino Leinon runon Nocturne, vaikka hän tunnettu pohjoisen runoilija onkin ja vaikka tietäisikin, niin kirjoittajan nimen olisi ollut hyvä olla selvillä joko alaviitteeenä tai lauserakenteessa.

Kaikkien on hyvä tietää, että Intian Machilipatnamissa, Andhra Pradeshin osavaltiossa on todellinen Hyny World, johon kuuluu kuusi lastenkotia, 479 lasta, primery- ja secondarykoulu, jossa on 1150 opplasta, tyttöjen ja poikien ammattikoulu ja laaja hengellinen työ, 65 pastoria ja evankelistaa, 50 kokoontumispaikkaa, 21 valmista kirkkoa ja monta rakenteilla, 10 tonttia valmiina ja 20 vuokrattua kokoontumispaikkaa. Työ vain kasvaa ja laajenee. Rakas, kunnoitettu Ammagaru Aune Hyny ei malttanut lähteä lomallekaan toukokuussa, koska rakentaminen vaatii rakennusmestaria, suunnittelijaa, insinööriä ja taloudenhoitajaa - Aune Hynyä itseään.

Ammagaru - Aune Hynyn elämä on kunnianosoitus koulujakäymättämälle suomalaiselle naiselle ja uhrautuvaisuudelle, jossa omat tarpeet väistyivät lasten tarpeiden tieltä. Se, kuinka tuo koulusivistystä saamaton nainen itse kirjoistat tutkien pisti pystyyn koulut ja kirkot on taas ihme, joita vain Jumala saa aikaan, kun on joku, joka antautuu Hänen käyttönsä ja sen Aune Hyny todella teki. Uskoi itsensä ja työnsä Jumalan käsiin.

---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 33: Kirja kertoo Intiasta
Kirjallinen maailmanvalloitus: Intia
100 suomalaista kirjaa

maanantai 6. helmikuuta 2017

Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta!













Sisko Latvus
Kaukana omalta maalta
WSOY, 2011
216 s.
Kansikuva: Anna Emilia Laitinen


Heinäkuussa alkoivat metsissä vihdoin kypsyä marjat. Sitä olemme odottaneet ja aloimme syödä ja kerätä niitä ihan vimmatusti. Ensin tulivat mansikat ja vadelmat, sitten mustikat ja puolukat, ja vielä niiden jälkeen löytyi etäisestä suomaastosta kirpeitä karpaloita. Isä väsäsi tuohiropposesia, joita käytimme poimimiseen. Kun olin oppinut tekemään pyttyjä työssä, opetin hommat isällekin ja valmistimme puolukoiden säilömistä varten neljä isoa puuastiaa. Sieniä ja marjoja söimme vatsat täyteen ja lisäksi kuivasimme niitä talveksi suuret määrät niin kuin mummokin oli tehnyt. Sinertävänmustat ketrin kävyt kypsyivät elokuussa ja silloin minulla riitti kiipeilemistä. Keräsin käpyjä säkkikaupalla ja nakertelimme jatkuvasti niistä irtoavia maukkaita siemeniä. Tuoreista metsän antimista ei kukaan näyttänyt saavan tarpeekseen.

Sisko Latvuksen Kaukana omalta maalta on kertomus Inkerinsuomalaisesta perheestä. Tarinaa vie eteenpäin perheen vanhin poika Paavo, jolla on pikkuveli Matti ja pikkusisko Helmi. Perhe asuu Leningradissa. On sota ja Leningrad on fasistien piirittämä. Perheen isä on sotilas neuvostoliiton armeijassa ja kaivamassa juoksuhautoja. 

Keskellä nälänhätää perhe saa kuulla, että heidät siirretään pois Leningradista. Alkaa pitkä matka yli Laatokan kohden Siperiaa ja Jeniseitä.

Matkalla härkävaunuissa perheen isäkin löytää muiden seuraan. Heidät kuljetetaan kauas Jäämeren rannoille kalastuskolhoosiin. Sitten kalastus loppuu ja perhe jää omilleen. Isä päättää että perhe karkaa. Hän rakentaa lautan. Mutta Jenisei on arvaamaton, aaltoileva joki on hajottaa lautan ja perhei pääse ihan tavoitteeseensa vaan jää parinkymmenen kilometrin päähän tuntemattomaan kylään, jossa kylän päämies tuntuu olevan "ei niin ystävällinen" tulijoita kohtaan.

Jotta en paljastaisi kaikkea jätän loput juonet kertomatta. Kerron vain sen, että paljon ja monenlaista ehtii tapahtua ennen kuin Paavo kasvaa miehuuteen.

En osaa ajatella tätä oikein lastenkirjana, nuortenkirjanakin tämä on hieman epätavanomainen, nuorten aikuisten kirja, no jaa. Ehkä siinä nuorten ja nuorten aikuisten välimaastossa kuitenkin. Lopussa on pieni historiakatsaus sekä sanasto, mikä olikin ihan hyvä, sillä ihmettelin tuota alkuotteesa olevaa ketri-sanaa. Minkä puun siemeniä perhe nälkäänsä söi? No, siperianmännyn.

Paavo on neuvostokasvatti, jos kohta onkin inkerinsuomalainen. Toisaalta Paavokin alkaa miettiä yhteiskuntaa ja oloja kun kasvaa. Ja ensirakkaus tunteet alkavat jyllätä nuoren sielussa, kun Paavo kohtaa Maren, joka on karkotettu Eestistä. Kaipuu omalle maalle on syvä. Maalle, joka on sodan jälkeen vain sydämessä - unohtumattomana.

Mare vaikeni. Aurinko oli mennyt pilveen ja joelta lähestyi kevyt sade. Oli pakko nousta ja lähteä kävelemään takaisinpäin kohti keskustaa. - Ne pitää rakentaa uudelleen omaan mieleen. Mare sanoi äkkiä kiihkeästi. - Mitkä? minä kysyin ymmärtämättä mitään. -Kassari ja Serepetta, meidän lapsuuden paratiisit. Kaikki se, mistä on haaveiltu nämä vuodet. Paikkoja ei voi saada takaisin, mutta sen tunnelman voi löytää uudestaan. Elämähän on lopulta meissä, meidän omassa mielessä ja sydämessä. 


Edit: Unohtui mainita, että kirja perustuu inkerinsuomalaisten haastatteluihin sekä kirjaan Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta (Jouko Sihvo, Tammi, 2000 ja siinä olevaan Matin kertomukseen.

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. (kohdat 17: kannessa on sinistä ja valkoista sekä kohta 41: kannessa on eläin)



torstai 2. helmikuuta 2017

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat - Huutolaislasten kohtaloita Suomessa!













Jouko Halmekoski
Orjamarkkinat
Huutolaislasten kohtaloita Suomessa
Ajatus-kirjat, 2011
223 s.

Heikki oli kahdeksanvuotias, kun hän onnistui saamaan ongella kaksi kookasta säynävää. Hän toi kalat emännälle ja ajatteli, että hänkin saisi nyt kalakeittoa. Kun ruokailun aika koitti, Kerenski laittoi Heikin nurmikkoa syövän lampaan tavoin liekaan. Narun toinen pää oli sidottu Heikin kaulaan ja toinen pää ruokapöydän jalan ympärille.
Sitten Kerenski kutsui muun väen kalakeitollel.. Heikki joutui olemaan lieassa koko ruokailun ajan eikä saanut muuta kuin nuuhkia keiton tuoksua.

Heikki ei ole ainoa suomalainen, joka on joutunut tylyn ja epäihmismäisen kohtelun kolhimaksi. Heikki on yksi niistä monista, jotka kunnanisät laittoivat huutokaupalla eläteiksi sille, joka vähimmin maksoi.Huutolaiseksi saattoi joutua, jos oli orpo tai jos vanhemmat eivät pystyneet elättämään sairauden tai jonkin muun syyn takia.

Jouko Halmekoski on kirjoittanut vahvan ja koskettavan teoksen, joka pohjautuu huutolaisina olleiden tai heidän sukulaistensa kertomuksiin. Teoksessa on yhteensä kaksikymmentäviisi tarinaa, mutta ne ovat varmasti vain pintaraapaisu Suomen historian epäkohtiin ja ihmismielen pimeisiin sopukoihin.

Toiset olivat onnekkaampia ja heitä ei pieksetty. Harvat olivat ne, jotka saivat lämpimän vastaanoton ja ihmisarvoisen kohtelun. Töykeys ja välinpitämättömyys oli monen huutolaisen arkea.

Eerika äiti oli sairastunut keuhkotautiin ja isä pisti tytön huutolaiseksi, jotta olisi tätä lähellä, sitä vastoin, että olisi antanut tytön ukin ja mummin matkaan, jotka muuttivat toiselle paikkakunnalle.

Isä nosti häkkisänkyni hevosen rekeen. Kiipesin kyytiin mollamaija kainalossa ja pieni vaatemytty vieressä. Äidin hätäinen katse jäi muistoksi, ja kuumat kyyneleet valuivat kylmille poskilleni. Reki nytkähti liikkeelle. Näin vielä äidin käden heilahduksen. Sitten hyvästit oli heitetty ja tuntematon elämä odotti minua. Näin siis Erika kuvailee tapahtumia.

Eerikaa ei uudessä elättipaikassa toivotettu tervetulleeksi. Hän sai nukkua lähellä tuvan ovensuuta. Eerikaa ei kuitenkaan pieksetty, mutta talon, jossa ei ollut edes ulkovessaa vaan tarpeilla käytiin navetan sontaluukkuun, vanha emäntä kohteli Eerikaa töykeästi ja vähäpuheisesti. Neljä vuotta Eerika asui tässä paikassa, kävi yksin ja viimeisenä saunassa ja saurareissulla pesi alusvaatteensa. Neljän vuoden kuluttua äiti kuoli ja isä otti hänet takaisin kotiin ja Eerikan elämäkin sai paremman suunnan.

Kaikkein satuttavimmin minuun koski Siviän kertomus. Siviä oli 4-vuotias, kun hän joutui huutokaupattavaksi. Tosin huutokaupalla myyminen oli lailla kielletty pari vuotta aiemmin, mutta siitäkö kunta välitti. Ei. Siviä oli kuusilapsisesta perheestä. Jotta perhe saisi köyhänapua, oli lapsista viisi myytävä pois, jotta loppu perhe selviäisi. Siviä myytiin körttiperheeseen, jossa kristillisyydellä ei paljonkaan ollut sijaa Siviän elämässä ja Siviä saikin elinikäisen vastenmielisyyden niin sanottuja uskovia kohtaan. Perhe, johon Siviä joutui oli tyystin vailla inhimillisyyttä. Vaikka oli vasta nelivuotias joutui Siviä navettaan töihin jo aamuvarhaisella. Häntä hakattiin ja haukuttiin ja ruoaksi hän sai sellaista mössöä, jota ei annettu edes koiralle. Jos hän salaa söi sian ruokaa, sai hän siitäkin rangaistuksen.  Nukkua Siviä sai keittiössä puulatikon kannella.

Erään kerrarn Siviä sai kovan kuumeen ja makasi sairaana kenenkään välittämättä ja kysymättä hänen vointiaan. Eräänä yönä Siviä heräsi, vielä kuumeisena. Täitä kuhisi hänen vaatteissaan. Siviä lähti kontaten lähellä olevalle joelle ja siellä, jääkylmässä vedessä hän pesi vaatteensa. Paise hänen kurkussaan puhkesi ja mätä alkoi pursuta ulos suusta, jonka hän huuhteli jäisellä vedellä. Kukaan ei kysynyt, missä tyttö oli yöllä ollut ja on ihme, että hän selvisi hengissä. Kahdeksantoista täytettyään hän muutti Pohjanmaalta Helsinkiin eikä palannut Pohjanmaalle kuuteenkymmeneen vuoteen. Niin kovat oli lapsen mieleen jääneet arvet eikä ihme.

Orjamarkkinat - Huutolaislasten kohtaloita Suomessa on karua luettavaa. Yksinkertaisin sanakääntein, ilman suuria dramaatiikan keinoja näistä lapsista piirtyy kuva, joka ei voi olla vaikuttamatta, koskettamatta. Kysyä vain sopii, olemmeko mitään oppineet näistä ajoista? Millaista on nykyinen köyhäinhoito verrattuna aikaan noin sata vuotta sitten? 
---

Kirjan ovat lukeneet myös Vinttikamarin Ahmu, joka pitää tarinoiden sävyä toisin paikoin hieman naiiveina, jos kohta niin kamalina, ettei niistä voi kertoa kovin raadollisesti, sekä Nenä kirjassa Norkku, jonka mielestä teos ei ole mikään kirjallinen helmi, mutta koki sen kiinnostavana ja surullisena osana Suomen historiaa.

...
Itse kuittaan tällä kirjalla Helmet lukuhaaste 2017 kohdan kahdeksan: Suomen historiasta kertova kirja.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset - L!

Naisten aakkoset,  Tarukirjan alulle laittama haaste, on omalta osaltani tullut kirjaimeen 
Tämä kirjain tuntuikin hieman vaikealta, ainakin, mitä tulee naiskirjailijoihin. Sitä erityistä lempikirjailijaa tuntui olevan vaikea löytää, mutta löytyihän nyt lopulta vastauksia tälläkin kirjaimella. 

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Sisko Latvus, jonka teosta Kaukana omalta maalta parhaillaan tykästyneenä luen. Mieleen tulee myös sellaiset lasten- ja nuortenkirjailijat kuin Irja Lappalainen ja Paula Laaksonen.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka  nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 


Regina Linnanheimo, hieno suomalainen näyttelijä, jossa on garbomaista salaperäisyyttä. Ja pakko minun on mainita tässä yhteydessä myös Vivien Leigh, jonka roolisuoritus Tuulen Viemässä ja Sumujen sillassa on unohtumaton.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät: 

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.  

Astrid Lindgrenin tuotantoon olisi kiva tutustua paremmin. Ainakin pitäisi uusia tuttavuus Saariston lasten ja Melukyläläisten kanssa. Myös Astrid Lindgrenin elämänkerta kiinnostaisi.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  


No, sehän on tietysti Lotta. Tuo paljon ja kaikenlaista aikaansaava tyttölapsi, jonka toilausten parissa aika kuluu kuin siivillä.