tiistai 29. marraskuuta 2016

Leena Valmu: Veera tiellä!

Leena Valmu
Veera tiellä
WSOY, 2010
291 s.









Veera on 10-vuotias, roihuvanpunaiset hiukset omaava, yksinhuoltajatoimittajaäidin ainoa lapsi pääkaupunkiseudulta. Kun äiti sairastuu syöpään ja sitten kuolee, jää Veera enojensa vastuulle. Toistaiseksi hän asuu Kari-enonsa luona ja nukkuu yöt serkkunsa Ellin huoneessa lattialla patjan päällä.

Serkku nukahti pian, mutta Veera ei saanut unta. Olohuoneessa jatkui veljesten ja heidän vaimojensa neuvonpito. Äänet kovenivat lause lauseelta ja Veera päätteli aikuisten avanneen viinipullon. Aluksi puhe kuulosti Veeran korvissa muhennokselta, mutta pian sanat ja lauseet alkoivat saada muotoja ja puhujat hahmoja.
- Ei minun mielestä tämmöistä tänään tarivtse pohtia, kuului Artun valittava ääni. - Koska sitten? kuului Serenan liian kiivas kommentti. - Täytyyhän tytön huoltajuudesta joku tolkku saada! Ei se voi olla ainainen pyhä puheenaihe, jota ei saa koskaan kosketella. Me olemme tässä asiassa samassa veneessä kaikki ja siellä ihan just nyt ja parhaillaan! 
- Odottakaan hetki. Käyn katsomasa, että tyttö varmasti nukkuu, sanoi Pirkko-täti, jonka askeleet lähestyivät lastenhuoneen ovea. Kun ovi avattiin, Veera painoi silmänsä kiinni ja alkoi hengittää tasaisen puuskuttavasti serkkuaan matkien. Hetken kuluttua hän kuuli oven sulkeutuvan ja tätinsä askelten loittonevan. - Unessa on.
Kaikesta tästä näkee, Pirkko, miten luontevasti sinä tämän Veeran asian hoidat, kuului Serenan imelletty ääni. - Eiköhän se ole lähes itsestään selvää, että Veeran kuuluu kasvaa täällä samanikäisten tyttöserkkujen kanssa ja sinun hyvässä hoidossa. ----

Kuinka minulla tuleekaan tätä enojen ja vaimojen keskustelua lukiessa mieleeni Montgomeryn Emilia ja tämän salakuuntelua tätien ja muiden sukulaisten pohtiessa kuka Emilian ottaisi. Myös se, että Veeran äiti oli toimittaja on yhtenevää Emilian kanssa, sillä olihan tämän isä toimittaja ja Veeran  tarinan edetessä tulee vielä yksi seikka, mikä antaa vaikutelman siitä, että Montgomeryllä on ollut vaikutuksensa, sillä siinä, missä Emilia kirjoitti kirjeitä kuolleelle isälleen, kirjoittaa Veera päiväkirjaa osoittaen sanansa äidilleen 'pilvien päällä'.

No, muuta yhteistä ei Veeralla ja Emilialla sitten olekaan. Kuunnellessaan sukulaistensa keskustelua nämä valittavat sitä, että Maria vei tiedon Veeran isästä hautaan. Kukaan ei tiennyt, kuka Veeran isä oli - paitsi Veera itse ja siitäpä hän sai ajatuksen.

Veera karkaa ja lähtee etsimään isäänsä, josta tietää, että hän asuu Lapissa.

Veera suunnitttelee pakomatkansa hyvin ja on hänellä vähän onneakin matkassa. Keski-Suomeen saapuessaan hän saa matkaseurakseen koiran, jolle antaa nimeksi Saana. En voi olla ajattelematta, että Koira on kuin enkekli, joka on lähetetty suojelemaan yksin taivaltavaa sinnikästä tyttölasta vaaroilta.

Tämä oli tosi hauska ja mielenkiintoinen tarina, jota luki ihan ilokseen. Hieman minua kuitenkin häiritsi seikkailun ja todellisuuden välinen pieni ero, voisiko 10-vuotias tyttö noin vain olla karkuteillä ilman,  ett' asiasta tehtäisiin lastensuojeluilmoitus? Tässä kirjassa ei ole sanaakaan lastensuojelusta. Poliisitkaan eivät tunnu olevan kovin huolissaan heti alkuun katoamisesta, lapsia katoaa ihan tarkoituksella ja he palaavat yleensä parin päivän kuluttua. Vasta kolmen päivän kuluttua katoamiaesta poliisit alkavat toimia vauhdikkaammin. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan vauhdikas ja mukava kirja.

--
Tällä sain uuden kasvin kirjaherbariooni: Valmu on vanhan kansan nimi unikolle (papafer somniferum.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Jaber Hala: Lentävällä matolla Bagdadiin!

Hala Jaber
Lentävällä matolla Bagdadiin
Haluan pelastaa nämä lapset"
Tammi, 2009
Alkuteos: The flying Carpet to Bagdad One Woman's Fight for Two Oprhans of War
Suomentanut Tuija Tuomaala
262 s 





Kun tassuttelimme desinfioitua käytävää pitkin, pahojen aavistusten aallot kasvoivat vatsassani ja levisivät pamppailevaan sydämeeni. Kyse ei ollut  vain huolesta, ehtisimmekö takaisin hotelliin ennen ulkonaliikkumiskiellon alkamista. Valmistauduin sokkiin, joka minua osastolla odotti. Koko ruumiini oli jännittynyt, kun seurasime lääkäriä käytävän päässä olevasta ovesta. Näin tytön heti: pikkuruinen hahmo valtavassa huoneessa, siteisiin käärittynä kuin pienoiskokoinen muumio. Hän nukkui kyljellään yllään viltti joka oli levitetty tunnelinmuotoisen ristikon pääle, jotta se ei osuisi hänen ihoonsa. Lapsi ei ollut tietoinen muissa sängyissä makaavien palaneiden naisten kivuista, mutta jokin häntä häiritsi. Hän nukkui ja hänen kalpeat silmäluomensa värähtelivät niin kuin pikkulasten luomet silloin, kun he näkevät painajaisia. Hän vaikersi hiljaa, aivan kuin olisi liiaksi kärsimystensä uuvuttama itkeäkseen ääneen. Vuoteen vieressä seisoi hänen isoäitinsä, joka leyhytteli häntä pahvinpalalla. Kyyneleet valuivat vanhuksen poskia pitkin. Hän näytti siltä kuin olisi itkenyt kellon ympäri päiväkausia.

Hala Jaber on libanolinainen toimittaja. Hän on naimisissa brittiläisen Steven kanssa. Steve on lehtivalokuvaaja. He ovat töissä brittiläisellä sanomalehdellä. Sanomalehden päätoimittaja pyytää Halaa etsimään lasta, joka voisi olla moottorina ssanomalehden järjestämälle varainkeruukampanjalle Irakin sodassa kärsiville lapsille.

Lentävällä matolla Bagdadiin on tairna äitiydestä. Toivosta tulla äidiksi ja pettymyksestä, kun lasta ei olekaan tulossa. Paitsi äidittömyyttä Lentävällä matolla Bagdadiin on myös ketomus siitä, kuinka Irakain kansa vapautettiin diktaatttoristaan ja siitä, mitä sitten seurasi. Lentävällä matolla Bagdadiin sijoittuu Tuhannen ja yhden yön kaupunkiin, satujen valtakuntaan, mutta tämä tarina ei ole satua. Tämä  tarina on totta kaikessa raakuudessaan, mutta myös rakkaudessa.

Lentävällä matolla Bagdadiin on tarina paitsi Halasta ja hänen urastaan, toiveistaan, taistelusta epätoivon ja kyynisyyden keskellä myös tarina 3-vuotiaasta Zahrasta , joka  menetti vanhempansa ja viisi sisarustaan palavassa autossa matkalla pois räjähtelevästä Bagdadista. Lentävällä matolla on myös kertomus Hawrasta, pienestä vauvasta, joka pelastui samaisesta autosta äitinsä heittäessä hänet palava auton ikkunasta ulos tien varteen.

Hala Jaberin kirjoittama tarina elävästä elämästä on tarina Bagdadin kansasta, sen kärsivistä lapsista sodan keskellä. Sodan, joka ei  lähes pariakymmentävuotta myöhemminkään näytä laantuneen.

Koskettava vaikuttava teos, jonka kauniit kannet vetivät puoleensa kirpparilla.
...
Helmet lukuhaaste 2016: kohta 42: 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
Kirjallinen maailmanvalloitus: Irak 

lauantai 26. marraskuuta 2016

Helen Wells: Cherry Ames Jungle Nurse!

Helen Wells
Cherry Ames Jungle Nurse
Springer Puplishing Company, 2007
212 s.








Cherry Ames, suomalaisittain Ursula on ollut henkilökohtaisena sairaanhoitajana Englannissa. Nyt Ursula (käytän postauksessa tätä nimeä, koska se on tutumpi kuin Cherry) on palaamassa kotiin Yhdysvaltoihin yhdessä hoidokkinsa kanssa, kun hän yllättäen tapaa vanhan tutun, tohtori Bob Bartonin. Bob työskentelee eräässä terveyteen liittyvässä hyväntekeväisyysjärjestössä ja pyytää Ursulan mukaansa Afrikaan. Kenialaisessa kylässä on syntynyt unitautiepidemia.

Koska Ursulan ei ole enää pakko pitää huolta Martha Loganista, jonka kanssa hän kiertänyt Englannin maaseutua vaan tämä voi palata yksinkin Yhdysvaltoihin, tulee Ursulasta sairaanhoitaja Bobin projektiin.

Afrikassa Ursula ja Bob perustavat klinikan Ngogon-kylään ja joutuvat seikkailuun, jossa Ursula joutuu todelliseen vaaraan. Ursulan tarkka rikosvainu on päässyt timanttien salakuljetusjengin jäljille.

Cherry Ames Jungle Nurse teosta ei ole suomennettu. Tämä ei ollut yhtään hullumpi sarjan teoksista. Tarina oli ihan jäntevä ja sairaanhoitoakin sivuttiin.

I had probably better refresh you about this typanosomiasis bug. As you know, it's a parasite that's introduced into the body by the bite of a tsetse fly. The definie diagnosis is made by finding the parasite in the blood. That's what I'm going to do tonight - 

Itseäni jäi hieman mietityttämään luontokuvauksessa pieni antilooppi, joka kuulema ainoana antilooppina maailmassa pystyy uimaan veden alla. Todellako sellainen on olemassa? Täytyypä tutkia asiaa. 

Kiehtova erilainen miljöö tässä teoksessa.

EDIT: Mainittakoon, että tämän teoksen lopussa on myös pätkiä kahdesta muusta Cherry Ames -kirjasta muistuttamassa nokkelan sairaanhoitajan muista vaiheista ja innostamassa niidenkin pariin.

EDIT: Huomasin, että saan tällä Kirjaherbariooni uuden kasvin: Cherry = Kirsikka (prunus cerasus)



perjantai 25. marraskuuta 2016

Satu Heimonen: Suokaislan suloinen Cecilia!

Satu Heimonen
Suokaislan suloinen Cecilia
Mäkelä, 2014
165 s.








Kaikille kissojen ystäville omistettu kirja kertoo 10-vuotiaasta Milkasta, joka rakastaa eläimiä. Milkan vanhemmat ovat eronneet. Hänellä on isoveli Mikko sekä pikkuveli äidin uudesta suhteesta. Milkan isä Sami on ammatiltaan näyttelijä, isäpuoli taisi olla insinööri. Sami on asioihin suinpäin sukeltava tuuliviirityyppi, joka saattaa yks kaks matkustaa muille maille ja kiivetä vaikka kellotorniin. Ilpo taas, jota Milka kutsuu villasukaksi äitinsä miesluonnehdinnan takia, on päinvastainen tyyppi, harkitseva, säntillinen, luotettava.

Milka on pitkään toivonut itselleen lemmikkiä ja saa sen isältään ennakkosyntymäpäivälahjana. Lemmikki on ihana valkoinen ragdoll-kissa Suokaislan Cecilia. Isä ei ole keskustellut lemmikkiasiasta Milkan kanssa ja siitä tulee sitten polemiikkia. Saako Cecilia jäädä taloon, taloon, jonka omistaja on Ilpo. Tuo vakaa ja harkitseva, eikä niin mieltynyt pitkäkarvaisiin kissoihin, joiden karvat saattavat päättyä Aapo-vauvan suuhun.

Paitsi lemmikinpidosta ja vastuusta eläinten hyvinvointiin tämä kirja kertoo ystävyydestä. Milkan parhaat kaverit on kaksostytöt Venja ja Viivi. Miksikähän tytöt, varsinkin Venja on alkanut olla niin kummallinen sen jälkeen, kun Milka sai Cecilian? Kuvioihin astuu myös uusi tyttö, Heini, johon Milka tutustuu koulun näytelmäkerhossa.

Lainasin tämän kirjan kirjastoautolta, sillä saan tällä taas uuden kasvin kirjaherbariooni. En tiedä, olisikonko tullut kuitenkaan tätä lainanneksi, jos olisin selannut kirjaa enemmän ja huomannut mikä on Milkan 11-vuotissyntymäpäiväjuhlien teema. Ei ihan minun juttuni ollut nuo juhlat ja se verotti lukunautintoa aika lailla.
...
Kirjaherbario: Kaisla (Scirpus)

tiistai 22. marraskuuta 2016

Madame de La Fayette: Clevesin prinsessa!

Madame de La Fayette
Clèves'in prisessa
WSOY, 1964
Alkuteos: La Princesse de Clèves
Suomentanut Aarne Anttila

- Onko mahdollista, sanoi prinssi hänelle, 'etten voisi olla onnellinen kanssanne avioliitossa?  Niin on kuitenkin asian laita. Te tunnette minua kohtaan vain jonkinlaista hyvyyttä, joka ei voi minua tyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen. Rakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi vain teidän rikkautenne aiheuttamiin etuihin, eikä oman olemuksenne viehätysvoimaan.
- Teette väärin ollessanne tyytymätön, mademoiselle de Chartres vastasi. - En käsitä mitä voitte toivoa vielä sen lisäksi mitä teen, eikä minun mielestäni ole sopivaa tehdä enempää kuin teen.

Clèvesin prinssi on rakastunut mademoiselle de Chartresiin. De Chartresin äiti on kasvattanut tyttärensä hyveelliseksi ja varoittanut tätä hovielämän kunnianhimosta, kevyistä rakkaussuhteista ynnä juonitteluista. 

Kolmantena päähenkilönä on Nemours'n herttua.

Kirjoittaja pyörittää kertomustaan kuin ainakin pahinta saippuaoopperaa aina loppumetreille, jolloin tarina huipentuu. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun ranskan hoviin. Sivuhenkilöinä on muun muassa prinsessa Maria Stuart. Kertomus vilisee niin herttuoita, kuninkaita kuin prinsessoja hovineidoista puhumattakaan niin suurin joukoin, että en enää pysynyt, pääkolmikkoa lukuunottamatta, perässä. 

Kyseessä on tavallaan kolmiodraama. Kirjan takakannessa puhutaan psykologisesta romaanista, mutta minusta tämä oli aikamoista saippuaoopperaa. Tosin kyllä kai sitä psykologiaakin tästä löytyy. Minä vain ihmettelentätä mademoiselle de Chartresia, joka menee naimisiin Clèvesin prinssin kanssa tuntematta lainkaan rakkautta tätä kohtaan. Voiko siitä tulla mitään? Voiko, niin kuin prinssi toivoo, rakkaus herätä vähitellen?

En tiedä, ehkä tämän kirjan voisi lukea uudelleenkin jossain vaiheessa, vaikka välillä lukeminen olikin aika puuduttavaa puhumattakaan siitä, että oli ihan hämmenyksissään siitä historiallisesta viitekehyksestä, johon tarina sijoittuu. Kuka prinsessa Elisabeth saateltiin Espanjaan, kuka kuningatar, mikä on konnetaabeli?

Sinänsä mielenkiintoinen teos 1600-luvun naiskirjailijalta.
---
Läpi historian: 1600-luku (kirjailijan mukaan)
..
Erittäin avartavan ja hienon analyysin teoksesta löytää Tea with Anna Karenina -blogin Nooralta. Vaikka Noorankin mielestä kirja välillä tuntui "tasaisen puuroista luettavaa" on hän löytänyt kirjasta paljon oleellista sanottavaa. Noora varoitti tekstissään tästä suomennoksesta ja suosittelee joko vanhempaa tai uudempaa käännöstä.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Astrid LIndgren: Sotapäiväkirjat!






Astrid Lindgren
Sotapäiväkirjat
1939-1945
WSOY, 2016

Alkuteos: Kriksdagböcker 1939-1945
Suomentanut Kari Koski

1. syyskuuta 1939
Voi! Sota alkoi tänään.

Näin lyhyesti ja toteavasti aloittaa Astrid Lindgren sota-ajan päiväkirjansa.

Uudenvuodenaatto 1945
Toivon itselleni hyvää Uutta Vuotta! Itselleni ja omilleni! Ja mieluiten myös koko maailmalle, mutta se taitaa olla liikaa vaadittu. Mutta vaikka tästä ei ehkä voikaan tulla hyvä uusi vuosi, ehkä tästä voi tulla parempi uusi vuosi.

Näin Astrid päättää sotapäiväkirjansa, ajanjakson, joka on kestänyt kaksi viikkoa vaille kuusi vuotta.

Astrid LIndgrenin sotapäiväkirjat on vaikuttavan koskettavaa luettavaa maailmanhistorian yhdestä kamalimmista ajanjaksoista. Se avaa näkökulmaa tuon ajan, paitsi Lindgrenien arkielämään, myös tuon ajan poliittiseen ilmapiiriin niin Idässä kuin Lännessä unohtamatta myöskään Suomea.

Mikä minua kirjassa yllätti oli ne viittaukset Ruotsin osallisuuteen ja osallistumattomuuteen sotaan. Ruotsihan oli virallisesti puoluteeton maa. Mutta osansa sekin sai ja antoi. Voiko lopulta olla täysin, täysin puoluteeton, kun maailma ympärillä on kaaoksessa?

Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjoja lukiessa tulee vahvasti mieleeni Montgomeryn Kotikunnaan Rilla. Rillassa sota oli ensimmäinen maailmansota, ja se oli kaunokirjallinen, fiktiotarina. Lindgrenin sotapäiväkirjat eivät ole fiktiota. Silti molemmat teokset tuovat sodan kauhut ja ilmiöt niin lähelle ihoa, että välillä ihan puistattaa. 

Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjat on varmasti yksi vaikuttavimpia teoksia, jonka olen tai tulen tänä vuonna lukemaan.

Kevennyksenä tähän loppuun mainittakoon, että tässä teoksessa Astrid Lindgren myös hieman valottaa kirjallisia prosessejaan, esimerkiksi Peppi Pitkätossun julkaisuvaiheisiin ja kirjoittamiseen viitataan. Ajatelkaahan, että Peppi ei olisi koskaan astunut maailmalle (?), jos Astrid Lindgren ei olisi telonut jalkaansa.
...

Tällä kirjalla kuittaan Helmet 2016 lukuhaaste kohdan 17: Kirjassa juhlitaan, sillä vaikka kirja pääasiassa kuvaakin sota-aikaa, niin kaiken myllerryksen keskellä Lindgreneillä vietetään syntymäpäiviä puhumattakaan muista pienistä tai suuremmista juhlan aiheista.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Aino-Marja Räsänen: Yllätyskesä!


Aino-Marja Räsänen
Yllätyskesä
Suomen Kirja, 1946
152 s.

Kansi + kuvitus Maija Karma

Aino-Marja Räsäsen Yllätyskesä on kertomus Pahnilan perheestä, siitä, kuinka he joutuvat lähtemään Karjalasta, Laatokan rannoilta ja siirtymään isän Lehtori Pahnilan lapsuusmaisemiin Perä-Pohjolaan Vasankarin tilalle, joka vaatii reipasta otetta ja  työteliästä kättä. 

Tarina saa alkunsa siitä, kun Pahnilan tytöt, Kaise ja Kisse matkaavat kahdestaan talven hangilla kohti Vasankaria. Kaisesta ja Kissestä mainitaan myös nimimuodot Kirsti ja Katri ja myöhemmin Kristiina ja Katriina. Lisäksi perheeseen kuuluu pojat Esko ja Erkki.  Lisäksi on kasvattitytär Tuomi, jonka mies on kuollut tai kadonnut sotakentillä. Tuomin vanhemmat ovat kuolleet lähetyskentällä Afrikassa.

Perheen luokse saapuu myös Hartikan Pekka ja myöhemmin tiensä Pohjanmaalle löytää myös Pekan vanhemmat. 

Kerronta on kiehtovaa, tosin joiltain osin hieman jää miettimään sukulaissuhteita Pahnilan väen ja naapureiden välillä ja muutamia yksityiskohtia, mutta mitäpä pienistä. Tarina on kuitenkin kesäisen raikas ja eläväistä. Kirjan kertojaääntä on mielenkiintoista miettiä. Se on ehkä ulkopuolinen kertoja ja kuitenkin kun aloittaa lukea kirjaa, niin kertojanääntä ei ajattele lainkaan, kunnes saavutaan sivulle kolmekymmentäviisi. Silloin kertojanääni hyppää esille aivan toisenlaislla, historianopettajana tai kirjailijana itsenään:

Peräpohjolassa kutsutaan pihaa kartanoksi. Se poikkeaa monella tavalla karjalaisesta pihasta, silä kartoon täällä kuuluu tavallisesti kaksi tai kolme taloa. Useasti sukulaisperheet asuvat samalla kartanolla, mutta hyvin tavallista on myös sekin, että yhteinen kartano kuuluu perheille, jotka eivät ole ensinkään sukua keskenään.

Pieni pätkä Pohjanmaalaisen asumisympäristön ja kulttuurin olemuksesta on niin tyystin erilainen muuhun kerrontaan verrattuna, että se on kuin irrallaan ympäristöstään. No, kyllähän se sinne väliin mahtuu, ei siinä mitään.

Kuinka karjalaisperhe kotiutuu Perä-Pohjolan tyystin erilaiseen kulttuuriympäristöön käy vuodenajan vaihtuessa ja kesän kuluessa selville. Mistä saa isä Pahnila opettajatyötä? Tässä olikin yksi seikka, mikä jäi itseä mietityttämään. Mihin joutuivat kaikki ne karjalaislapset ja opettajat, kun kotiseudun kouluja ei enää ollut tai siis kun ne jouduttiin jättämään taakse. Oliko sulauttaminen helppoa? Ei varmastikaan. Monenlaiset kolhut ja koettelemukset on evakkoja kohdannut. Tämä koettelemus tulee aika kevyesti käsiteltyä tässä teoksessa, lähinnä juuri Isä Pahnilan kaivatessa töitä. Myös minua hieman häiritsi se, että Pahnilat tuntuivat saaneen Karjalasta mukaansa monenlaista tavaraa, vaikka niitä kuljettava junanvaunu olikin välillä kadoksissa, Flyygeli ja sulhosänkykin saatiin Pohjanmaalle asti. Ajankohta myös jäi mietityttämään. Sodasta ei kovin paljon puhuta. Onko ajankohta talvisodan jälkeinen väliaika vai sitten kun Karjala jatkosodan jälkeen oli menetetty toisen  kerran?

Vaikka Yllätyskesä kaiken  kaikkiaan on kuvauksellinen ja herkkävireinen tyttöjenkirja, jonka luki mielellään jätti se myös hieman mietityttäviä asioita ilmaan. Ei kuitenkaan huono kirja. Jo Maija Karman kuvitus kannessa ja muutamat kertomusta tukevat kuvitukset lisäävät teoksen kiinnostavuutta. Karjalaisen ja Pohjanmaalaisen tapainkuvauksen yhdistelmänä mainio ja avartava lukukokemus.

Pohjalaisuuksia:

Nikuruikat
rieska
Kirnuhuitu

Karjalaisuuksia:
vyölinä (musta satiiniesiliina)
Simana )ruisjauhoa ja puolukkaa)

Karjalan murre.
Vuotelkuahäi

Ajantieto:
Mutta lehtilaatikko sisälsi niin paljon mielenkiintoista luettavaa, että Esko unohti ajan ja paikan. Seillä oli sellaisia lehtiä, joista Esko ei ollut ennen tiennyt mitään, kuten Kyläkirjaston Kuvalehti, Lasten lähetyslehti, Kyläläisten kirjaset ja paksuja kalentereita. Esko oli niin lukemansa lumoissa, että oikein hätkähti, kun Pekka hiipi hänen taakseen ja huusi:
työhön, työhön....

Luonto kaikkineen on tärkeässä osassa tässä kirjassa: Kasvit ja luonnontutkiminen on niin isälehtorin kuin Esko-pojankin heiniä eikä kasvattitytär Tuomi ole hänkään epätietoinen mitä kaikkea Pohjan perillä kasvaa kaunista ja herkkää.

Suovilukko, läätteet, lapinvatukka, neidonkenkä, tunturisinivalvatti ja mitä kaikkea muuta kiveliköillä ja lehtomailla löytyykään lasten ja nuorten retkeillessä.

torstai 17. marraskuuta 2016

Anne Lykke: Kitty!


Anne Lykke
Kitty
Kustannus Oy, Mantere, 1946
Suomentanut S.S.Taube
150 s. 






Ampunutko ihmisiä? toisti hän. Kyllä, sattuuhan sitä joskus, että vastoin tahtoaan täytyy nitistää pari kappaletta - hän vaikeni ja kahsahti nuoreen tyttöön, jonka kauniit kasvot olivat käyneet hyvin pelästyneiksi - päivässä, lisäsi hän synkällä äänellä.
- Voi, sitähän on kamala ajatella, sanoi hän, silloin saitte kai kauheita omantunnontuskia.
- Kyllä, alussa, myönsi hän haudanvakavana, mutta kun on ampunut muutamia kymmeniä, niin siitä tulee tapa. Nehän ovat enimmäkseen meksikolaisia ja intiaaneja ja sensellaisia, mutta miestä ei lasketa miksikään, ennen kuin on pistänyt reiän pariin valkoihoiseen.

Huh huh! Kitty-kirja on ristiriitainen lukukokemus. En tiedä, kuinka vakavissaan karjapaimen juttujaan kertoo, mutta meksikolaiset saavat kyllä tässä kirjassa kyllä trumpaista kyytiä muutenkin kuin jutunkerronnassa, josta en ollut oikein ihastunut. 

Kirjan päähenkilö on nuori 15-vuotias Daphne Kingston, joka matkaa kaukaa Englannista serkkunsa perheen luokse Yhdysvaltoihin, jonnekin Meksikon ja Yhdysvaltain rajaseudulle saamaan "väriä poskiinsa" ja päästäkseen eroon ylenmääräisestä itseihailusta. Daphne on aristokraatti, vanhaa aatelissukua ja on saanut liian paljon ihailua osakseen ja täynnä itseään ja omaa kauneuttaan. Daphnen sedällä on karjatila, jossa elämä on toisenlaista kuin ratsastusretket Lontoon Hyde Parkissa. Daphnella on Gladys -niminen seuraneiti, jonka on määrä saamalla toimia kotiopettajatterena niin Daphnelle kuin tämän serkulle Kittylle.

Kitty on kasvanut kuin ainakin poika, on terve ja reipas. Miten Kittyn ja Daphnen luonteet hiovat toisiaan on tämän kirjan parasta antia. Seikkailuun tytöt joutuvat, kun meksikolaiset ryöstävät heidät kiristääkseen Kittyn isää myymään tilansa öljyparoneille. Tilan mailta on nimittäin löytynyt öljyä. Monelaista muutakin selkkausta ja jännittävää tapahtumaa tarinaan mahtuu.

Pidän paljon kirjan kannesta. Kuvittajasta ei ole tietoa. Kirja ei kuitenkaan ollut ihan niin hyvä kuin kannen perusteella toivoin. Paitsi suhtautumista meksikolaisiin ja intiaaneihin tässä kirjassa on joitakin ristiriitaisuuksia, joista en oikein saa selvää. Mitä aikaa eletään? Kirjassa mainitaan niin auto, kuin kristallein koristeltu kello. No, kellojahan on ollut pitkään, mutta kellon kuvaus kellonomistajaan nähden saa vähän mietteliääksi. Autolla karjatilalle huristeleva öljyherra kuulostaa kovin oudolta, samoin kuin Daphnen toteamus, että olisipa hän ottanut autonsa mukaan (ajoi vaunuissa karjatilalle). Yle Teemalla tuli taannnoin dokumenttisarja  Amerikan latinoista ja siinä oli yhtenä teemana myös Meksikolaiset. Tätä kirjaa olikin jännä lukea siitä noukkimani tiedon valossa ja yrittäen sijoittaa tarinaa paikkaan ja aikaan, siinä kuitenkaan suurremmin onnistumatta.

Kirjallisuusviite:

Daphne  viittaa Quo Vadis -kirjaan nähdessään kuinka karjapaimen taltuttaa härän. Hetken ihmettelin vertausta, miten härän taltuttaminen liittyy Quo Vadikseen, mutta kyllä, Daphnen toteamus on ihan kohdillaan. Quo Vadis (täytyi hieman tutkia asiaa) on ilmestynyt kirjana 1896, joten  se antaisi hieman osviiittaa tämän tarinan ajankohdasta.

Pukuloisto:

En mistään hinnasta maailmassa halua jälleen ylleni sellaista makkarannahkaa, sanoo Kitty, kun Daphne kuvailee, kuinka hänellä on ainakin kaksikymmentä hienoa tanssiaispukua kotonaan Englannissa.

Nautinnollista kuvausta:

Olet kai esitellyt itsesi pojille? kysyi Kitty, ja kun Daphne nolosti hymyillen pudisti päätään ja sitten koetti näyttää ylhäiseltä, nauroi Kitty, niin että kurkussa kulahteli.

Kokonaisuuten tämä kirja oli ihan hauska, ylhäinen lady (ylikoltivoidun kaupunkilaisen).  versus karjatilan kasvatti, luontoarvot versus rikkaudet ovat teemoja, jotka luovat tarinalle paremmat kehykset kuin Meksikolais-Yhdysvaltalais -kärjistykset. En siis ihan roskakoriin tätä kirjaa olisi laittamassa, vaikka kovin jotkut kohtaukset sisikuntaa kipristeleekin. 


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Naisten aakkoset - I !

Tarukirja laittoi liikkeelle kivan haasteen: naisten aakkoset, mikä nyt osaltani jatkuu osaltani kirjaimella
1. Kuka on suosikkikirjailijasi? 




Laura Ingals-Wilder Löytäessäni aikoinaan kirjastosta Laura Ingals-Wilderin kirjoittaman Luumujen poukaman (muistaakseni se oli ensimmäinen sarjan kirjoista, jonka luin, olin ihan täpinöissäni. Ihana, ihana, ihana, lukukokemus vaati lisää tätä.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka 

nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?


Ansa Ikonen. 

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät
a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin. 

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

Anni Swanin Iris-rukan ja Aili Konttisen Inkerin, joiden periksiantamattomuus ja sisukkuus ovat omaa luokkaansa, puhumattkaan siitä, että he ovat suomalaisen tyttökirjallisuuden kauneimpia helmiä. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Heikki Palmu: Oulusa koulusa!

Heikki Palmu
Oulusa koulussa - 60-lukulaisen muistelmat
Kirjapaja,2016
344 s.








Alku: Lähtiessä kaikki on hyvin, eikä iltakaan tule äkkiä. Ilma pehmeä ja lämmin, ei kuuma eikä terävä.

Loppu: Olisin halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta juuri silloin järjestyimme kulkueeksi astuaksemme kirkon puolelle. Olin epävarma järjestyksestä. Joku sanoi, että vihittävät eteen ja muut sitten järjestyksessä, piispa viimeisenä.

Alun ja lopun väliin mahtuu muistojen virta, ei suoraan, eteenpäin virraten, niin kuin joilla on tapana, vaan hypähdellen muistikuvasta toiseen, paikasta ja ajasta muuanne. 1960-luku ja 70-luvun alku oli poliittisesti valveutunutta aikaa. Itsekin muistan, kun koulussa tuli opiskelijavaalit. Mitä niistä oli hyötyä - mene ja tiedä! Itse en niistä paljonkaan kostunut.

Heikki Palmu elää nuoruuttaan keskellä opiskelijaelämää. Hän on erikoinen tyyppi suomalaisessa yhteiskunnassa, kristitty ja kommunisti. No ei, ei kommunisti, mutta kristitty sosialisti. Voiko Marxia ja Jeesusta yhdistää? Kun Palmu valmistuu teologisesta ja alkaa pohtia papiksi vihkimystä, tulee tenkkapoo vastaan. Heikki Palmun kirjoittamat teokset eivät oikein saa vastakaikua luterilaisen piispan taholta ja seuraa keskusteluja keskustelujen perään, toppuuttelua ja taistelua.

Kirjan takakansitekstissä kuvataan, että "Palmun muistelmateos avaa fiktion keinoin  ikkunat 1960-luvun maailmaan". Minusta kirjassa ei ehkä ole niinkään fiktiota kuin ajatuksen virtaa. Fiktiota vastaan puhuu myös kaikki ne todelliset ja elävät ihmiset, jotka edustavat tuon ajan poliittista ja kirkollista valtaa.

Tämä oli todella mielenkiintoinen teos, nuoren miehen  sisäisistä ja ulkoisista prosesseista ideologian, vakaumuksen ja yhteiskunnallisten vaatimusten ristipaineessa.

--
Kirjaherbario: Palmu (palmukasvit Arecaceae)
Helmet lukuhaaste 2016 kohta 45: suomalaisesta miehestä kertova kirja

lauantai 12. marraskuuta 2016

Toini Lehtinen-Palme: Irmeli järjestää kaiken!

Toini Lehtinen-Palme
Irmeli järjestää kaiken
WSOY, 1944
200 s.

Kansikuva:





Ethän sinä ole kertonut tuosta kaikesta mitään aikaisemin. Ketä muita sinne tulee, taaskin vain poikiako? --- --- 
Pojilla on Karisaaressa merirosvoleiri, ja Irmeli kuuluu myöskin heihin. Hän on kuuluisa merirosvon tyär, josta on tullut päällikkö, ja hänen nimensä on Meritähti. Ensiyönä he ryöstävät Koivusaaren pojat ja saavat paljon aarteita, selitti Anneli, joka oli juuri palannut keittiöstä ja huomannut heti, mistä oli kysymys.

Irmeli Karukorpi on 12-vuotias tyttö, jota kiinnostaa enemmän poikien kanssa merirosvoa leikkiminen kuin keittiössä tai kasvimaalla puuhailu. Irmelillä on isosisko Eila, joka haaveilee musiikkiopinnoista ja on kirjeenvaihdossa Pentti-nimisen pojan kanssa, sekä pikkusisko Anneli, jonka lärpättelyä Irmeli ei aina oikein voi sietää. Irmeli on siis ehta poikatyttö.

Suunniteltu saariretki joutuu kuitenkin kyseenalaiseksi äidin taholta ja hänen pitäisi saada siihen ensin isän lupa. Irmeli kuitenkin karkaa saareen mukanaan äidin hopeinen sormustin merirosvoaarteeksi.

Kun Irmeli lopulta palaa hieman köpeölön seurauksen saaneelta karkumatkaltaan (sormustin on uponnut merenpohjaan) ovat kaikki perheenjäsenet kovin hiljaisia. Irmeli saa kuulla, että isä on kutsuttu "väkeen" sodanuhkan takia ja kohta sota syttyykin. Mistä sodasta on kyse? Tätä jään miettimään. Ilmeisesti kyse on jatkosodasta.

Isä joutuu siis lähtemään sotaan. Isä pitää Irmelille puhuttelun, jossa toivoo, että tämä pitäisi huolta perheestä ja tuntisi vastuunsa. Kun kotiinjäävä perhe päättää ottaa täysihoitola-asukkaita vähentyvän toimeentulon takia hommaa Irmeli omin päin kaksi tulijaa, koska sanomalehti-ilmoitukseen ei ole  ensin tullut yhtään vastausta. Kahden "salaliittolaisasukkaan" lisäksi Karukorven huvilaan tulee asumaan myös ontuva herra Hämy.

Vasta viikkoa myöhemmin saapui "Luonnon ystävä", joka esitti itsensä lääketieteen ylioppilas herra Hämyksi. Hän oli kalpea, vaitelias mies, joka ontui pahoin ja kertoi sen vuoksi vapautuneensa sotaan menosta. Hänellä näytti olevan paljon rahaa, sillä tuon tuostakin hän tarjosi erikoismaksuja kaikista pikku palveluksista.  

Ei aikaakaan, kun Irmeli saa selville herra Hämystä jotain, mikä saa hänet kirjoittamaan asiasta isälle.Isä kehoittaa Irmeliä seuraamaan miehen toimia varovaisesti. Kun hän tulisi lomalle, ottaisi hän selvää mikä mies oli miehiään.

Irmeli järjestää kaiken on perisuomalaista tyttökirjallisuutta. Sen pohjavireenä on ilmestymisaikaan käyty sota. Tarina sisältää niin kotoisia askareita, romantiikkaa kuin seikkailua. Punaisena lankana kulkee kuitenk.in  isänmaallisuus ja kasvu tuntemaan vastuunsa perhettä ja isänmaata kohtaan. Eila, joka kirjan alussa on halunnut laulajattareksi, kuuluisaksi taiteilijaksi haluaa kirjan lopussa lähteä lotaksi eturintamaan ja Irmeli, joka on aiemmin mennä touhottanut vain poikien kanssa on löytänyt naisellisen puolensa. Kaiken huipuksi hän pääsee y auhden täysihoitolaisen kanssa Ruotsiin tämän avuksi. Irmeli, joka on jäänyt kahdesti luokalleen tulee saamaan tältä entiseltä opettajalta myös apua tuleviin koulukoitoksiin

Minua on pitkän aikaa kiinnostanut talvi- ja jatkosodan aikainen suomalainen kirjallisuus ja nimenomaan siltä pohjalta, kuinka ajan aatteet heijastuu kirjoissa. Siinä mielessä tämä oli ihan antoisa teos. Isänmaallisuus oli aistittavissa, mutta suoranaista Suur-Suomi aatetta tässä ei  havainnut- Mikä minua hieman kaihersi oli herra Hämy, jonka salaisuus paljastui liian kesyksi odotuksiini nähden. Toisaalta Hämyssä ilmeni  jotain oleellista tuolloisesta ajattelusta.

Lause kunniamaininta:
Voi, että minun pitääkin olla näin pilallisen nuori.

 Loogisuusvirhe:
Irmeli-nimi vaihtuu kertaalleen Irmaksi.

Helen Wells: Ursula terveyssisarena!

Helen Wells
Ursula terveyssissarena
Tammi, 1977
Alkuteos: Cherry Ames, Rural Nurse
Suomentanut Lea Karvonen
142 + 1 s












Ursula on saanut piiriterveyssisaren paikan Iowalaiseta pikkukaupungista, Saukista, jossa hänen työtoverinaan on nuori lääkäri Hal Miller. Ursula asuu tätinsä (nimellisen) Coran luona. Ursulan ensimmäiseksi potilaaksi ilmaantuu nuori Jane-niminen nainen, jolta on murtunut jalka. Jane kokee olonsa avuttomaksi. Hän on tullut tutkimaan perimäänsä vanhaa taloa, voisiko siinä mahdollisesti asua. Janen sulhanen on toipumassa tuberkuloosista ja heidän on tarkoitus mennä naimisiin, kunhan asuminen ja toimeentuloa olisi turvattua. Ursula ja Hal auttavat Janen tämän sukulaisen rouva Barkerin luokse, jolla on Floyd-niminen poika.

Ursula terveyssisarena on sarjassa ihan hyvä tarina, joskin ennalta-arvattavuutta on. Ursulan salapoliisin vaistoja tarvitaan, kun kylässä ilmenee outoja sairastapauksia, joihin liittyy kaupusteltu luontaislääke. Janen omistaman vanhan talon pihalta on löytynyt ginsengiä ja talossa leijailee outo haju. Kuinka talo liittyy tuohon kaupiteltuun ilmeisen vaaralliseen lääkkeeseen ja kuka sitä valmistaa? 

Ursula terveyssisarena herättää muutamia kysymyksiä, kuten mitä aikaa ne kuvaavat? Kirja on ilmestynyt alkujaan 1960-luvun alussa. Kirjassa kuvattu terveydenhuoltojärjestelmä, jossa jokaisella on mahdollisuus saada tervedenhuoltoa riippumatta toimeentulosta on kyllä ideaali, mutta kuvastaako se yhdysvaltain nykyistä tai muutaman vuosikymmenen takaista terveydenhuoltojärjestelmää? 
 
Ursulan henkeä salpasi, kun hän ajatteli työtään. Vauvat, sairaat lapset, vanhukset, loukkaantuneet, piirikunnan kahdeksan lääkärin potilaat - siinä vasta osa hnänen tytökenttäänsä. HÄnen oli myös opetettava terveydenhoitoa, tiedettävä, milloin jokin epidemia oli uhkaamassa, ja tarpeen vaatiessa perustettava piirikunnan terveydenhoidon johtajan alaisena ensiapuasemia. Hänen oli myös valvottava piirnsä tuberkuloositilannetta. Ja kaiken tämän lisäksi hän oli piirin kahdenkymmenen kansakoulun ainoa koulusairaanhoitaja. Lähin sairaala oli neljänkymmenen kilometrin päässä. Olipa siinä tehtävää yhdelle sairaanhoitajalle.

 Ursulat ovat nopea- ja helppolukuisia kirjoja, sellaisia välipalalukukirjoja, kun kaipaa jotain pientä virkistystä suurempien aterioiden välillä. Lukisin kyllä, niin kuin jo aiemmin olen kertonut, mielelläni ne suomentamattomatkin Ursulat. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Karen Kingsbury: Kuuluisuuden hinta!

Karen Kingsbury
Kuuluisuuden hinta
Aikamedia, 2016

-----
HUOM! Tämä teksti on julkaistu alkukesällä Hyvä Sanoma -lehdessä!
......

Katy henkäisi ja tunsi taas olevansa niskan päällä. Hänen entinen elämänsä Chicagossa oli mennyttä, eikä hän aikonut koskaan palata sinne takaisin. --- --- Tämä oli hänen kotinsa, tänne hän kuului. Tämä riitti hänelle. --- --- Minä en tarvitse muuta kuin tämän, enhän Jumala? 

Katy Hart,  nuori kristillisen lastenteatterin ohjaaja, on vaikean valinnan edessä, kun Hollywoodin kultapoika Dayne Mathews haluaa hänet uuden elokuvansa naispääosaan. Kauan kätkössä ollut nuoruuden unelma filmitähteydestä ja työskentelystä suurkaupungissa herää uudelleen eloon. Mutta onko ura Hollywoodissa kuitenkaan kaiken vaivan arvoista?  Bloomingtonin pikkukaupungin tyynen pinnan alla kuohuu, mutta kuohuuko Los Angelesissa vielä enemmän? Entä Baxterit! Kuinka heidän elämänsä jatkuu äidin kuoleman jälkeen? Saako perheen lapset koskaan tietää, että heillä on vielä yksi, lapsena adoptoivaksi annettu veli?

Karen Kingsbury jatkaa Baxter-perhesaagaa laajentamalla näköpiiriä. Bloomingtonin pikkukaupungin elämään on helppo astua mukaan, vaikka ei olisi aiempia teoksia lukenutkaan. Kingsburyn kerronta on teeskentelemättömän vaivatonta ja vilpitöntä. Tarina etenee  luontevasti kuvauksen ja dialogin välillä. Lukeminen on helppoa ja lukija pääsee hyvin virittäytymään tunnelmasta toiseen. 

Tyylillisesti Kuuluisuuden hinta on puhdasta viihdettä arjen sattumuksineen ja romanttisine hetkineen. Lisäryytinä mukana on ripaus jännitystäkin. Kingsbury osaa myös yllättää omalla persoonallisella tavallaan ja juonenkehittelyllään. Lukija voi vain aavistella ja tehdä oletuksia.  Lopulta hän kuitenkin huomaa olevansa uuden ja odottamattoman edessä - uutta odottamassa. 

Kingsbury on tuottelias kirjailija, jonka teoksia on myyty lukuisasti, eikä ihme.Lämminhenkisinä  teoksina niiden parissa viihtyy hyvin. Lukijan otteessaan pitävä kerronta on lähelle tulevaa ja aitoa aina punaisena lankana kulkevaa kristillistä sanomaa myöten. 

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Kuuluisuuden hinta on hyvän mielen kirja, josta jää lukumuistiin valoisa jälki.

...
Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2016

perjantai 4. marraskuuta 2016

Matkalla väliä Leningrad - Ost - Berlin!

Tahaton lueskelija julisti alkuvuodesta lukuhaasteen, jossa tuli lukea entisten sosialististen maiden kirjoja. Leningrad - Ost - Berlin -lukuhaaste olikin mielenkiintoinen, sillä jo pitkään nämä entiset itäblokin maat ovat kiinnostaneet minua. Haasteaika päättyy ensi viikolla 7. marraskuuta, joten en kovin montaa kirjaa ehtinyt lukea, mutta muutaman kuitenkin. Tässä vielä listausta ja linkit postauksiin. Tuosta ensimmäisestä kirjasta en oikein tiedä onko se ihan tähän haasteeeseen sopiva kirja, siinä kuitenkin sivuttiin kylmää sotaa ja Berliinin muuria, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin ja Itä-Saksaan. Annan sen nyt kuitenkin olla listalla.

Maista muuten tällä listalla on edustettuna vain Neuvostoliitto ja Tsekkoslovakia. Unkarikin maana kiinnostaisi. Puolaan sijoittuvia teoksia holokaustiin liittyen olen lukenut jonkin verran vuoden aikana, mutta ne eivät ole oikein teeman mukaisia kuitenkaan ja onhan niitä entisiä sosialistimaita montakin kirjallisesti valtaamatta, joten ei lukeminen tähän lopu. Ainakin Stanislaw Rudolfilta haluan lukea vielä muutaman nuortenkirjan.

Erityinen suosikkini tällä listalla on lastenkirjailija L. Voronkova, jolta on suomeksi ilmestynyt muitakin kirjoja kuin Sinihilkkainen tyttö, ne vain tuntuu olevan vähemmän tunnettuja, koska ovat julkaistu ´"sosialistisen julkasijan" toimesta. Tämä, jos mikä on harmi, sillä nuo löytämäni kuvakirjat  vat ihan mukavia kuvitettuja teoksia niistä "ei niin suomalaisista aatekaiuista" huolimatta.

LENINGRAD - OST - BERLIN

1. Erling Poulsen: Älä itke, Saara (Berliini, Kylmä sota)
2. L. Voronkova: Aurinkoinen päivä
3. Boris Polevoi: Anjuta 
4. Stanislaw Rudolf: Päivänkakkaroita linnaneidille 
5. Juri Koval: Napakettu Napoleon Kolmas
6. Juri Korinets: Hevoseni Sul

James Oliver Curwood: Kuolleista palanneet!



James Oliver Curwood
Kuolleista palanneet
WSOY
Suomentanut Aune Lindström
172 s.








Olen lukenut Curwoodin lännenaiheisia pokkareita ja tykännyt niistä enemmän tai vähemmän. Kuolleista palanneet sijoittuu sekin Kanadan erämetsiin, mutta aika on jo uudempi ja teollistuneempi. Kuolleista palanneet on muutenkin enemmän rakkauskertomus kuin varsinainen lännentarina. Oikeastaan kyseessä on kolmiodraama olematta kuitenkaan ihan draamakaan sen traagisessa merkityksessä.  Kirjan pääähenkilö Paul Kirke, rikkaan teollisuusmiehen poika. Äitinsä puolelta hänessä virtaa intiaaniverta. Kirken mahtisuvun rinnalla vaikuttaa toinen mahtisuku, Durandit, joilla on tytär Claire.  Sitävastoin että suvut taistelisivat toistensa kanssa loputtomiin vallasta ja rikkauksista, menevät paul ja Claire naimisiin ja näin suvut yhdistyvät. Claire kuitenkin katoaa Eurooppaan ja Paul ystävystyy euroopasta tulleen siirtolaisen tyttären Carla Harlandin kanssa. Paul - Claire - Carla kohtaavat lopulta kuohuvan Mistassini-joen partaalla. 

Aamupäivällä he saapuivat isolle rotkolle. Ne, jotka ovat nähneet sen, eivät voi koskaan unohtaa sen jy, kumisevää vettä, joka puristautuu sormenlevyisestä kallionhalkeamasta, kuohuu läpi avoimen paikan hurjina pyörteinä ja kapenee sitten öljyisen näköiseksi kohdaksi, jolla on vastustamaton voima virratessaan rotkoon, minkä kallioseinämät tulevat korkeammiksi ja läheisemmiksi, kunnes sen hurjuus ja jyminä vihdoin katoavat gneissivuorten sisuksiin, saaden maan kumisemaan maanalaisesta jyrinästään.
Tunteet ja luonnonvoimat yhdistyvät kerronnassa kuvakieleksi, joka on kyllä luettavaa, mutta ei aina kovin ymmärrettävää. Ainakaan, jos pitäisi nähdä silmissään kuvattu asia. Varsinkin minun on vaikea luoda silmissäni näkymää tästä jyhkeänä virtaavasta joen uomasta, jota eräs kirjan henkilöistä kuvaa Boa-käärmeenä, joka matelee pesäkoloonsa. Ja m.uutamia tapahtumia, jotka seuraavat piknikiä. Ottamassani lainassakin tuo sormenlevyinen kallionhalkeama kuulostaa aika hyperbolastisena, mutta toisaalta - luuonnonvoimat ovat kyllä joskus yli järjen käyviä. Niin kuin rakkauskin. Ja rakkaudesta tässä kirjassa on kyse.Rakkauden vastakohta on viha. Outoa kyllä, tässä kirjassa ei juuri vihata.

Vain rakkaus, jossa ei ollut ainoatakaan tahraa, pääsi hänen sydämeensä ja pysyi siellä. Rakkauden muistoa, sen loppuunpalanutta tuhkaa, rakkautta, joka oli rampa ja sokea, mutta puhdas, hän hellisi ....

Ei ihan sitä Curwoodia, mitä odotin, ihan hyvä lukukokemus silti, jos kohta loppu hivenen riisti uskottavuutta tarinan idealistisuudesta minun kohdallani. Toisaalta en tiedä, millainen loppu olisi sitten ollut se hyvä loppu.

Kansikuvasta sen verran, että se ei ihan vastaa henkilöistä ja  tapahtumista annettua kuvaa. Kuva  neitosten lyhyinen hiuksine vie ajatukset jonnekin kaks-kolmekymmentäluvulle viime vuosituhannen puolella, mutta muutoinhan kansikuvassa on kyllä ihan kylliksi dramatiikkaa herättääkseen uteliasuutta seikkailua kohtaan. Aikaa, jona tämä tapahtuu en osaa sanoa.
...
Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan kolme: kirjassa rakastutaan.


torstai 3. marraskuuta 2016

Juri Korinets: Hevoseni Sul!


Juri Korinets
Hevoseni Sul
Weilin + Göös, 1979
77 s.

Alkuteos: Samaja Umnaja Losad'
Saksankielisestä käännöksestä (Rosemarie Reichert) Ein Junge und ein Pferd suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Anne Bous

Joka ihminen ei kohtaa elämässään hyviä opettajia. Vaan minullapa oli niitä monta. Voi sanoa että siinä suhteessa minulla on ollut onnea. Vaikka takanani on jo varsin pitkä elämä, muistan opettajani hyvin ja olen heille kiitollinen. En tietystikään rupea kertomaan elämäni kaikista opettajista, vaan tahtoisin tällä kertaa puhua vain eräästä viisaasta hevosesta. Opettajinammehan voivat olla myös eläimet, ei ainoastaan ihmiset. Ainakin minulle kävi niin.

Lämminhenkinen tarina nuoren orvon pojan ja hevosen ystävyydestä ja kesästä Kazahstanin aroilla lehmipainmenena. Tämän hienon pienen tarinan on kuvittanut Anne  Bous, jonka koko aukeamankin kuvat tuovat hienosti esille arojen kauneuden. Tosin yksi kuvista minua hieman häiritsee, se ei ihan kuvaa sitä, mitä tarinassa kerrotaan, kuva on kyllä hienosti piirretty, mutta siinä oleva henkilö on liian vanha juoneen nähden. 

Kirjan lopussa on lyhyt kirjailijan esittely. Sen mukaan tällä tarinalla on todellisuuspohjansa.

...
Tämä ehtii vielä mkaan Leningrad - Ost - Berlin -haasteeseen,  sillä Tarinan ja kirjan tapahtuma- ja julkaisuaikaan Kazahstan kuuului Neuvostoliittoon. Nykyäänhän Kazahstan on itsenäinen tasavalta. 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kazahstan.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Juri Koval: Napakettu Napoleon kolmas!



Juri Koval
Napoelon Kolmas
WSOY, 1977
Suomennos saksankielisestä laitoksesta Kaarina Helakisa
159 + 1 s.
Kuvitus Reiner Stolte

Varhain marraskuun toisen päivän aamuna pieni napakettu Napoleon kolmas lähti Msagan turkiseläintarhasta avaraan maailmaan. Se ei karannut yksin, sillä oli seuranaan ystävänsä, pikku sinikettu numero satakuusitoista.

Näin alkaa tarina napakettu Napoleonin pakomatkasta kohti Pohjoisnapaa. Karkumatkallaan se kohtaa niin takaa-ajavat turkistarhan omistajat kuin kylänkoirat, mutta myös koulutulokas Ljoska Serpokrylovin kuin toisluokkalaisen Vera  Merinovin. Pikku sinikettu jää kohta kiinni, mutta Napoleon jatkaa kulkuaan, kunnes se löytää tiensä koulun pihalla olevaan kanakoppiin. Sitä ennen se on ehtinyt asustaa Veran kodin koirankopissa, jossa Merinovien koira Palmu oli ottanut sen hoiviinsa.

En tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Se oli kyllä ihan luettava  ja mukavaakin jutustelua. Neuvostoliittolainen ajattelu ja elämänmeno tulee esille sanoisinko hieman erikoisine, mutta myös lapsenomaisine vivahteineen.  Jälkimmäinen ilmenee erittäin hyvin kohtauksessa, jossa koulutulokas Serpokrylov, joka ei vielä käy koulua kohtaa koulunjohtaja Gubernatorovin ja antaa tälle irtiottamansa maitohampaan sanoen, että se pitää heittää uunintaakse ja sanoa 

hiiri, hiiri, hiironen
Annan maitohampaan sulle,
tuo sä rautahammas mulle.

Kuitenkin, kun on kyse pienen harvinaisen turkin omaavan napaketun karkumatkasta niin miettii, mikä olikaan napaketun kohtalo. Loppu jää täysin lukijan päätettäväksi ja minun lukukokemuksessa se ei ollut hyvä.

Minun on vaikea mieltää tätä ihan lastenkirjana kuitenkaan. Jossain määrin katsoisin tässä olevan vertauskuvia, jotka aikuislukijalle, elämää nähneelle lukijalle avautuvat eri lailla kuin pienille lapsille. 

Tämä kirja herättää kyllä kysymyksiä. Onko turkistarhaus mielekästä? Selviävätkö häkeistä irti päästetyt häkkieläimet vapaudessa? Onko kyseessä satu vai tositarina? Näiden yhdistelmä? Onko kirjailija halunnut verhota jonkin tärkeän teeman, kuten vapaudenkaipuun, lastenkirjan tarinaan?

Lisäksi minua jäi vaivaamaan muuan kohtaus, joka ei mielestäni lainkaan sopinut lastenkirjaan eikä tarinaan kokonaisuutena, outo, omituinen yksityiskohta.






Kirjassa on erikoinen mustavalkoinen kuvitus. Jotkut kuvat ovat hyvin selkeitä, jotkut kuin sikinsokin heiteltyjä oksankarahkoja, joista hädin tuskin otta selvää. Pieni Ljoska Serpokrylov tuo kuitenkin mimeleeni sarjakuvahahmo Ville Vallattoman. Heissä kenties on jotain yhteistä, niin erilaisista maailmoista kuin ovatkin.

Kirjan muiden hahmojen rinnalla Ljoska ja Vera muodostavat tarinan päähenkilöt, joissa on nähtävissä myös kahta erilaista katsomusta. Ljoska edustaa vapautta, joka viimeiseen asti toivoo ja luottaa siihen, että "se karkaa vielä". Ljoskan mielestä napaketun kuuluu elää napapiirillä. Vera olisi halunnut kasvattaa Napoleonista lemmikin. Palmu-koira piti siitä. Vera on kuitenkin kasvatuksen tulos, jo toisella luokalla koulussa.  Hän löytää lopulta Napoleonin koirankopista, jonne tämä oli palannut uudelleen ja Vera alkaa miettiä. Hän miettii, miksi se palasi, kun oli kerta karannut? Ja Vera päättää palauttaa napaketun tarhaan, vaikkakin silmät sumentuvat sitä tehdessä.

"Kyllä se karkaa vielä" Ljoska vakuutti Veralle, joka yritti saada ymmärrystä päätökselleen. Kyllä se karkaa ja sitä jäin minäkin toivomaan, vaikka kuinka ajatuksissa pyöri muunlainen loppu.

Tämä ei todellakaan ollut hauska kirja. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämä kirja olisi tärkeällä asialla. Saada ihmiset ajattelemaan asioita eri kanteilta.

Muutama arkisanastosta poikkeava ja kulttuuria kuvaava ilmiö:


Hän laski kiehuvasta samovaarista vettä hiottuun heloitettuun lasiin... Saatan aivan nähdä Tsaikka-lasien tapaisen juoma-astian.

Purga = napapiirin lumimyrsky
...
Tällä mukana Leningrad - Ost - Berlin lukuhaasteessa.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Helen Wells: Cherry Ames - Island Nurse!






Helen Wells
Island Nurse
Springer Publishing Company, New York 2007
212 s.


Cherry Ames on suomalaisille tyttökirjallisuuden lukijoille tuttu Ursula Ames -nimisenä sairaanhoitajana. Kaikkia Cherry Ames -kirjoja ei ole suomennettu, mikä minusta on sääli, sillä nämä ovat hauskoja kirjoja, joissa on niin sairaanhoitonäkökulma kuin myös salapoliisinäkökulma.

Cherry Ames on alkujaan Helen Wellsin luoma hahmo. Näitä tarinoita on kuitenkin kirjoittanut myös Julie Tatham. Helen Wellsin kirjoittamista kirjoista on Harriet Schulman Forman hankkinut oikeudet itselleen ja julkaissut niistä uudet painokset. Helen Wellsin kirjoittamia kirjoja on kaikkiaan kaksikymmentä, joista suomeksi on ilmestynyt neljätoista (kaksi suomennettua on Julie Tathamin,). Esipuheessaan Harriet Chulman Forman tuo esiin sen näkökohdan, että Cherry Ames on omiaan innoittamaan nuoria sairaanhoitajan alalle. 

Tämä onkin mielenkiintoista, sillä sairaanhoidollinen näkökulma on enemmän ja vähemmän esillä näissä teoksissa, kun sen sijaan kirjoissa on myös erinäisiä salaisuuksia ja rikoksiakin, joita Cherry Ames sitten selvittää. 

Cherry Ames - Island Nurse on jatkoa Ursulan uusi tehtävä -kirjaan, johon viitataan alussa. Ursula työskentelee edelleen Hiltonin sairaalassa, tällä kertaa ensiavussa. Seikkailu saa alkunsa, kun Ursulan vanha ystävä ja esikuva tohtri Joe Fortune tuo sairaalaan vanhan mainarin, joka kärsii vatsahaavasta ja on saanut vakvan kohtauksen kesken  Yhdysvaltain puolen kaivosasioihin tutustumista. Mainari on tullut Kanadan Newfounlandista, Balfourin saarilta, jossa hänen sukunsa on elänyt vuosisatoja kaivostoiminnalla. 

Sir Ian Barclay on skottilainen "jäärä", ja joutuu maitodieetille. Häntä tuntuu kuitenkin huolestuttavan jokin asia suuresti, mikä aiheuttaa sairastumisen.

Vietettyään Hiltonin sairaalassa jonkin aikaa, Sir Ian Barclay palaa Balfouriin tyttärensä Megin kanssa ja Ursula seuraa heitä hoitajana.

Ottamatta lukuun kirjan ensimmäisiä lukuja ei tässä kirjassa ole paljonkaan sairaanhoitoon liittyviä kuvauksia. No, lopussa kyllä taas, kun myrskyn seurauksena Ursula joutuu hoitamaan loukkaantuneita. Enemmän tämä on salapoliisitarina. Mitä outoa saarilla ja kaivoksissa tapahtuukaan? Kuka on roisto ja kuka sankari?

Tämä kirja tuo vahvasti mieleeni Enid Blytonin Visikko ja salakuljettajat -kirjan, vaikka yksi yhteen näitä ei voi toki niputtaa. Jylhä rannikko, korkea torni ja oudot kulkijat yhdistävät tunnelmaa. Keskellä myrskyä Ursula nousee jyrkät portaat vanhaan torniin etsimään Sir Ianin isoisän poikana kirjoittamaa salaista päiväkirjaa. Hän saa avukseen nuoren Tammie-pojan joka kohta katoaa myrskyn keskelle oudosti käyttäytyneen Jock Cameronin kera.

Sanoista ja mielleyhtymistä:

Meg, who was twenty and the apple of his eyes. 

Suomalainenhan  puhuu silmien valosta, "silmien omena" kuulostaa hassulta, mutta omenat ja omenankukat taas johtaa ajatuksena nuoruuteen ja terveyteen.

Hyvä lisä Ursulan vaiheisiin.
---

Tällä kirjalla kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 9: sinulle vieraalla kielellä kirjoitettu kirja.