maanantai 31. lokakuuta 2016

Lauantain kirjamessumatka, eli kuinkas siinä kävikään!



Lauantaiaamu 29. lokakuuta. Kuinka olinkaan tätä syksyn mukavaa tapahtumaa - kirjamessuja odottanutkaan. Olin jo hyvissä ajoin ilmoittautunut mukaan paikallisen kirjaston messumatkalle ja olin illalla tarkistanut, että kello herättää varmasti ajoissa. Mielessä oli ajatus - entäs jos minä myöhästyn. 

Lauantaiaamu koitti, kello pirahti ja äkkiä aamutoimiin. Ajattelin, että ehdin vielä katsoa sähköpostini ja tarkistaa yhden puhelinnumeron, kun kellonaika tietokoneen nurkassa löi silmät ällikällä. Voiko tämä olla totta - onko kone siirtynyt omia ennen aikojaan kesäaikaan (kesäajastahan nyt siirryttiin talvi- eli normaaliaikaan), vai miksi se näyttää, että on tulossa jo seitsemän. Äkkiä kaikki kellot tarkistukseen ja kauheaa! Totta se on, nyt tuli äkkilähtö. Aamukahvit jäi juomatta, kun minä pinkaisin matkaan, hyvässä lykyssä ehdin - ajattelin minä, mutta kuinkas siinä kävikään. Myöhästyin viisi minuuttia ja "juna ehti lähteä jo". 

Siellä minä seisoin aamusateisessa kylmänkoleassa syyssäässä ja mietin, että lähteäkö kotia vai mitä tehdä? Messuille teki mieli. 

Päätin lähteä linja-autolla omin päin. Sitä linja-autoa vain joutui odottamaan kaksi tuntia, enkä millään viitsinyt lähteä kävelemään takaisin, sitkeästi odotin ja odotin, kunnes tavallinen linjabussi tuli ja köröttelin kohden Helsinkiä.

Kiitos eläkeläisalennuksen ja viime tinkaan saamani bloggaripassin ei budjettiin tullut suurta lovea, mitä nyt taksikyyti Kampista Messukeskukseen teki. Bloggaripassi varmaan oli se  pointti, joka sai minut lopulta lähtemään, ilman sitä matkakassa ei olisi kestänyt.

Hieman minua harmitti, kun kello yhdentoista bloggaritapahtuma jäi sikseen. Niin myös Laila Hirvisaaren haastattelu hänen Hiljaisuus-teoksensa tiimoilta. Tämän suhteen kuitenkin ei hätiä mitään, kiitos YLE:n, joka näytti haastattelun Areenallaan. En ole Hirvisaaren kirjoja lukenut, mitä joskus vilkaissut teksin tyyliä, mutta tuo Hiljaisuus-teos minua vahvasti kiinnostaisi lapsiteemansa vuoksi. 

Ensimmäiseksi messuilla suuntasin lehdistötiloihin virkistäytymään ja miettimään mitä tehdä. Olin sopinut treffit Saran kanssa, jolle laitoin tekstarin, että olen vihdoin viimein saapunut ja kuinka kiva olikaan tavata ja vaihtaa ajatuksia tyttökirjoista. Sara oli löytänyt todella mielenkiintoisen painoksen Anni Swanin Kaarinan kesälomasta sekä pari muuta teosta, joista Neiti Uhkamieli -teokset kiinnostaisi minuakin. Saran kanssa hieman suunnittelimme, että olisi kiva tehdä joskus tyttökirjatreffit.

Kello 14 olin ilmoittaunut mukaan Teoksen bloggaritapahtumaan ja suuntasin seuraavaksi sinne. Tapahtumasta tarttui mukaan Katarina Baerin He olivat natseja -teos. Olen lukenut viime kuukausina aika paljon holokaustiin liittyviä kirjoja vainottujen osalta, joten on mielenkiintoista lukea jotain vastapuoleltakin. Tässä bloggaajatilaisuudessa Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli Tuhat ja yksi -teoksen kirjoittajaa Kari Hukkilaa, He olivat natseja -teoksen tekijää Katarina Baeria ja Säädyllinen ainesosa -kirjan kirjoittaja Leena Parkkista. Kaikkia kolmea teosta yhdisti, niin voisi sanoa. matka ajassa, paikassa ja historiassa.

Minua kiinnostaa todellisuudet, joihin ei Googlella pääse.
- Kari Hukkila

Kirjeromaani luo lukijalle kuvan, että nyt se valehtelee.

Jotenkin näin valotti Leena Parkkinen omaa kirjoittajaprosessia. Minä jäin miettimään määritelmää. Eikö kirjeet paremminkin luo autenttista kuvaa. Aivan nii kuin Katarina Baerin sadat kirjeet, joihin hänen teoksensa nojautuu? Kysyinkin asiaa Parkkiselta tilaisuuden lopussa, ja sain vastauksen, että kyllä, näin on, mutta kyseessä on jonkinlainen ristiriita, jos kirjalla on kuitenkin kaikkitietävä kertojaminä ja sitten kirjekertoja, niin siinä tulee harhautetuksi. No, minun aivokapasiteettini ei aivan päässyt ajatuksesta kiinni, miksi kirjekertoja saisi lukijaa harhautetuksi verrattuna kaikkitietävään kertojaan, mutta kaipa se näin voi olla. 

Tilaisuus oli sinällään hyvin mielenkiintoinen ja toi uusia avartavia näkökulmia. Miten kirjailijat luovat kirjojensa maailmat. Ajattele, että se, mikä kirjassa onkin jonkun koti, saattaa todellisuudessa olla sairaala.

Teoksen tilaisuudesta suunnistin Katri Vala -lavalle, jossa oli päivän toinen mielenkiintoinen haastattelu. Katja Jalkanen haastatteli Jyrki Korpuaa siitä, miten Raamattu on vaikuttanut kirjallisuuteen ja lopputulemana oli, että Raamatusta ei pääse irti. Sen myytit (itselleni tosin Raamttu ei ole myytti)  ja tarinat heijastuu milteinsä kaikkeen maailmassamme. Haastattelu pohti siis Raamatusta kumpuavia teemoja ja asetelmia kirjallisina ilmentyminä eikä teologisena pohdintana.

Loppupäivä ennen kotimatkaa menikin sitten antikvariaattiosastoja kierrellessä. Pää meni taas pyörälle ja suunta sekaisin ja totesin jälleen kerran, että helpompi on katsella kirjatarjontaa netissä kuin ihmisiä vilisevässä sekamelskassa, jossa kirjat eivät välttämättä ole aiheen mukaisesti järjestyksessä. Löysin kuitenkin muutaman mielenkiintoisen vanhan tyttökirjan. 


Merri Vikin lottasarja on minulla miltei täydellisenä jo ennestään. Tämän sarjassa toisena ilmestyneen teoksen ostin, koska omani oli sen verran  kehnossa kunnossa, että halusin ehjän kappaleen.


Toini Lehtinen-Palmen teos Irmeli järjestää kaiken on uusi tuttavuus, ilmestynyt 1944 , enkä osaa tästä ensivilkaisun perusteella paljoa sanoa. Kuulostaa kuitenkin ihan kivalta kesäiseltä kertomukselta. 


Anne Lykken Kitty-kirjaa olen monesti katsellut nettiantikvariaatissa, mutta en ole tohtinut tilata, kun en ole ollut varma kielestä. Nytpä sen sitten ostin, sillä ratsastajatytön lännentyyli vaikuttaa erittäin mun jutulta.

Kirjabloggaajia tuli jonkin verran tervehdittyä, pika pikaa. Toiset jäivät vieraammiksi, toiset läheisemmiksi. Sinisen linnan kirjaston Marian ohitin pikapikaa nyökäten portaissa, olisi ollut kiva vaihtaa ajatuksiakin, mutta aika ja tilanne ei sallinut. Teoksen bloggaajatapahtumassa tunnistin Annan Matkalla mikämikämaahan -blogista ja Katja Jalkaselle (Lumiomena) kävin esittäytymässä jolloin minulle vuorostaan esittäytyi lähellä ollut Hyönteisdokumentti-blogin herrasmies, jonka kanssa meillä on yhteistä kiinnostus vanhempaan kirjallisuuteen.

Kaiken kaikkiaan messumatka oli ihan antoisa aamun pettymyksestä huolimatta. Kotimatkalle pääsinkin sitten tutussa porukassa, kun olin saanut yhteyden sen paikalliskirjaston järjestämän matkan matkanjohtajaan ja varmistanut lähtöajan. 

Kiitos siis kaikille teille, jotka teitte messureissustani unohtumattoman ja antoisan.

j.k. Jos olet katsellut tuota bloggauksen alussa olevaa kollaasikoostetta lauantaipäivänä napsituista kuvista, niin vasemman yläkulman ekasta kuvasta sen verran, että kun aamulla odotin siellä sateisessä säässä sitä bussia, joka veisi minut Helsinkiin, niin näin syksyisen lehdenkäppyrän, joka toi mieleeni - arvaatko minkä eläimen? Ketun. Ja kuvahan siitä oli otettava. Tässä vielä hieman suurempana.


perjantai 28. lokakuuta 2016

Yasunari Kawabata: Kioto!


Yasunari Kawabata
Kioto
Suuri Suomalainen kirjakerho, Otava 1972
Ilmeestynyt ensimmäisen kerran suomen kielellä Kustannusosakeyhtiö Tammen kustantamana 1968. Suomentanut Eeva Liisa Manner
Alkuteos: Kioto
198 s. 

Alkulause: Chieko näki orvokkien puhjenneen vanhan vaahteran runkoon.

Kaksi viimeistä lausetta: Kevyttä vitilunta putoili ohimoille Chiekon hiuksiin ja suli samassa. Mutta kaupunki oli vielä syvässä unessa.

Kirjallisuusviite: Jiro Osaragi Kiehtova Kioto. "Setrimetsä, josta pohjoisvuoren puu saadaan, vihreät latvat, jotka näyttävät kannattavan pilviä, punertavina hohtavien runkojen rivit, koko vuori on kuin musiikkia, puiden laulua." 

Päähenkilö: Chieko, kangaskauppias Takichiron ja tämän puolison ottolapsi, joka erään syksyn aikana tapaa yllättäen kaksoisisarensa Naekon. 

Kioto on perijapanilainen tarina, jossa minimalistinen kerronta (joka ei silti yksinkertaista asioita) vie suoraan japanilaisen yhteiskunnan ja elämänmenon ytimeen. Kioto ei lavertele, ei maalaile, ei revittele eikä levittele. Hyvin hienovaraisesti kirjailija avaa oven astua nuoren  aikuisuuden kynnyksellä olevan tytön ajatuksiin ja ympäröivän yhteiskunnan vaateisiin ja muutoksiin. Kioto ei minimalistisuudessaan ole ollenkaan helppo lukea. Tosin se on kaunis kuin kukkiva kirsikkapuu, samalla myös haikea. Mitä tulee tarinaan loppuun, onko se loppu, vai alku? Sitä jäin itse lukijana miettimään .

Chieko näkee tarinan alussa kaksi orvokinkukkaa, jotka ovat juurtuneet vanhan vaahteran oksanhaaraan. Orvokinkukat ovat sen verran etäällä toisistaan että jättävät ilmaan ajatuksen siitä, voivatko ne koskaan saavuttaa toisiaan. Ja orvokit vaahterapuussa onkin avain tämän kirjan ymmärtämiseen. Voiko eri yhteiskuntaluokista olevat Chieko ja Naeko koskaan elää sisarina yhdessä? Ja löytääkö Chieko koskaan puolisoa itselleen, hän kun on tunnustanut olevansa ottolapsi ja sen lisäksi vielä kaksospuolisko.

Hieno pieni teos, vaikka en niin innostunut ollutkaan niistä uskonnollisten juhlien kuvailuista, jotka kuitenkin valottivat japanilaisen kulttuurin olemusta ja siksi paikallaan.

Kioton on lukenut myös Jokke, jonka mielestä teosta on vaikea kuvata suomeksi suomalaiselle ja totta, ehkä suomalainen ja japanilainen ajattelutapa on yhtä kaukana toisistaan kuin Kioton orvokit vaahterapuussa,  sekä Lumiomena, joka on Kawabatan niukasta kerronnasta huolimatta on löytänyt ytimekkäitä ajatuksia.

....
Tällä mukana Kurjen siivellä -haasteessa.



keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Helen Wells: Ursula leirillä ja Ursulan uusi tehtävä!

Helen Wells
Ursula leirillä
Tammi, 1977
Alkuteos: Cherry Ames, Camp Nurse
Suomentanut Lea Karvonen
143 + 1 s
Helen Wells
Ursulan uusi tehtävä
Tammi, 1977
Alkuteos: Cherry Ames at Hilton Hospitar
Suomentanut Lea Karvonen




Minä olen Ding, lyhennys Margery Pagesta. Tällä tytöllä oli lyhyeksi leikatut hiukset ja kujeileva hymy. - Oletteko koskaan hoitanut rikollista?

Kysymys yllättää täysin Ursulan, joka on matkalla Koillis-Pensylvaniaan, Siniveden leirille hoitajaksi. Edessä on kaksi kesäistä kuukautta lasten keskellä ja ei sitä voi auttaa, myös uuden arvoituksen parissa, josta innokkaan leiriläisen kysymys antaa viitettä jo heti kättelyssä.

Paitsi kadonneen panttikonttorin ryöstäjän arvoitusta, joutuu Ursula hoitamaan myös liian hemmoteltua tyttölasta löytämään omat voimavaransa hoitamaan säikähtäneen kyläläisen palovammaa. Tämä palovamman hoito olikin mielenkiintoinen kohtaus, se toi mieleeni Helen Boylstonin Helena tarttuu toimeen -kirjan, jossa Helena hoitaa palovamman käyttäen teetä. Ursula ei käytä teetä, vaan ruokasoodaa.

Monenlaista ehtii tapahtua ja sattua ennen kuin Ursula on selvittänyt ajatuksensa ja yhdessä naapuruston poikaleirin ohjaajan Reed Championin kanssa ottanut kiinni niin rosvot kuin ryöstösaaliin. 

Ursulan uusi tehtävä puolestaan sijoittuu Hiltonin sairaalaan, jossa Ursula sijaistaa lomalla olevaa vakinaista hoitajaa. Kun sairaalaan tuodaan jalkansa loukannut mies, joka on menettänyt myös muistinsa on Ursula aivan uuden tehtävän edessä. Kuinka hoitaa psykiatrista potilasta. Tohtorin Hopen ohjauksessa ja oman neuvokkuutensa avulla Ursula auttaa miestä löytämään takaisin perheensä luokse ja kohtaamaan vaikeudet kunnialla.

Niin Ursula leirillä kuin Ursulan uusi tehtävä on ihan mukavia lukukokemuksia. Tarina pysyy koossa ja tuo esiin erilaisia näkökohtia sairaanhoitajan  työssä. Ihmisten kohtaaminen erilaisissa tilanteissa on molemmissa teoksissa tärkeä teema. Ursula leirillä on enemmän salapoliisitarina kuin sairaanhoitajan työtä esittelevä, kun taas Ursulan uusi tehtävä, vaikka Ursula siinäkin joutuu käyttämään salaisuuksia vainuavaa aistiaan on sairaanhoidollisesti antoisampi. Tosin en tiedä, kuinka relevantteja kaikki ne tohtori Hopen käyttämät metodit ovat nykyajan psykiatrisessa sairaanhoidossa. 

Ihan mielenkiintoisia osia kiintoisassa sarjassa, josta toivoisi otettavan uudistetut suomennokset. Minulla on nyt lukuvuorossa ennen suomentamaton sarjan osa ja minua hieman mietityttää, josko näitä suomeksi ilmestyneitä olisi hieman lyhennetty.  Mielenkiintoinen näkökulma Ursula-kirjojen suomentamiseen on, että suomantaja Lea Karvonen on pseydonyymi, ja esiintyy myös Viisikko-kirjojen suomentajana. Viisikoistahan on kirjoitettu, että suomentajat häpesivät niiden suomentamista ja käyttivät siksi salanimeä. Jotain yhteistä seikkailuhenkeä Viisikoissa ja Ursuloissa kyllä on, mutta onko se myös vienyt jotain oleellista Ursuloiden hengestä - ei ole viitsitty niin suuresti panostaa suomennokseen? Jos, niin minusta se on kyllä sääli, sillä ei Ursulat (eikä sen puoleen Viisikotkaan) mitään huonoja kirjoja ole. 


tiistai 25. lokakuuta 2016

Kirjamessujen alla!







Syksyn merkkitapahtuma - Helsingin kirjamessut lähestyvät. Löysin tieni messuille kaksi vuotta sitten ja kyllähän messuille oli tänäkin vuonna ilmoittauduttava, kun paikallinen kirjasto sinne matkan järjesetää. Olen siis paikalla lauantaina ja suunnitelmissa on ainakin kierrellä antikvariaattien tarjontaa katsastamassa.

Lauantain tilaisuuksista minua kiinnostaa erityisesti:

klo 12.00 Aleksis Kivi
Laila Hirvisaari
HILJAISUUS.

Lapsinäkökulma on se aspekti, joka minua lähinnä tässä kiinnostaa.

klo 15.00 Katri Vala
Jyrki Korpua
Alussa oli sana

Raamatun tekstien vaikutukset kirjallisuudessa on mitä kiinnostavi aihe.

Olen myös ilmoittautunut mukaan Atenan bloggaajatapahtumaan klo 11.00 sekä yhteen toiseen tilaisuuteen iltapäivällä.

Odotan mielenkiintoista lauantaipäivää ja blogiystävien tapaamista Boknasin osastolla, jossa varmaankin piipahdan lepuuttamassa jalkojani. 


maanantai 24. lokakuuta 2016

Verneri Liinamaa: Itahetkiä ja saturetkiä!


Verneri Liinamaa
Iltahetkiä ja Saturetkiä
Otava, 1945
56 s.
 
Kuvittanut Rudolf Koivu

Vai sinä tuollaisiin joutavuuksiin kulutat kallista aikaa, kiljui hän niin kimakasti, että kaikukin aivan kauhistui --- ---

Verneri Liinamaan Iltahetkiä ja saturetkiä on pieni herttainen satukirja, jossa yhdistyvät kauniilla tavalla arjen elämä ja fantasian lumo.  Kirjassa on yksitoista satua, joissa seikkailee niin pienet pojat kuin tytötkin milloin tonttujen, milloin  ilman hengettärien kanssa. Kirjani on resuinen kappale, jonka pelastin kirjaston poistomyynnistä ja mielenkiintoinen yksityiskohta on, että tämä on kuulunuta aikoinaan oman aikoja sitten lakkautetun kyläkouluni kirjastoon.

Iltahetkiä ja saturetkiä, niin vanha teos kuin onkin voisi hyvinkin olla mukava iltasatukirja pienille lapsille vielä nykyäänkin, sillä vaikka sadut onkin menneeltä ajalta opettavaisine sivujuonteineen on näissä saduissa herkkää ajattomuuttakin.

Kerronnallisesti nämä ovat aika lyhykäisiä, eivät polveile siellä sun täällä, mutta antavat myös tilaa ajatuksen lennolle. Jossain määrin minulle kuitenkin tulee mieleen, että nämä sadut ovat omanlaisensa yhdistelmä tunnettuja ja vähän tuntemattomampia satuja ja miksei. Saduthan ovat levinneet maailmalle kerrottuina, suusta suuhun, jolloin niihin on saattanut pujahtaa maasta ja kertojasta riippuen omia mausteita. Ja mistä syntyvät uudet sadut? Eikö niissä aina ole jotain vivahdusta, jotain lainaa kuullusta, kerrotusta.

Lempisadukseni (tässä kokoelmassa muodostui satu Sam ja Kuningas yö, joka tunnelmaltaan toi mieleeni niin Lumikuningatar kuin Sampo Lappalainen sadut olematta silti suoranainen toisinto tai väkivaltainen yhdistelmä näistä, vaan kaunis,  koskettava tarina pienestä pojasta, jota uni maittoi vähän liikaa.

Rudolf Koivun kuvitus on hienoa, joskin kirjan painoasussa kuvien painojälki vaihtelee aika paljon. Siihen lienee vaikuttaneet sodanjälkeinen pula-aika, mutta myös se, että kirja on kulunut käytössä ja vuosien saatossa.


Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan kaksikymmentä: Kirjan nimi viittaa vuorokauden aikaan.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Leena Härmä: Tuittupää ja Rantakylän Sisu!

Leena Härmä
Tuittupää ja Rantakylän Sisu
WSOY, 1952
245 + 1 S.

Kansikuvitus: Maija Karma








Jalkapallo on miesten ja pokien peli, selitti isä vakavoituen. Eivät tytöt sitä pelaa. Pallokin on niin kova, ettei sitä voi tuollaisillla pikku kengillä potkia. Siinä täytyy olla oikeat jalkapallokengät tai ainakin monot. Kyllä teille tytöille sopii paremmin jokin toinen pallopeli. Ota se iso kumipallosi ja pelaa  sillä.

Rantakylä, joka jakautuu yläkylään ja alakylään eli monttulaisiin on saanut uuden asukkaan Heikistä, joka asuu tiilitehtaan takana. Heikillä on jalkapallo ja siitähän koko yläkylän lapsijoukko kiinnostuuu, pojat erityisesti. Virpikin - tuo Lahtelan touhukas tyttölapsi haluaa mukaan potkimaan palloa, mutta siihen ei Ville suostu. Hänen ja Virpin välille on puhjennut riita karkuun päässeen leijan takia.

Niin no kun Ville päästi sen minun leijani, taikka ainakin se oli Villen syytä ja minä sanoin siitä vähän hänelle. Kylläpä se Ville on lyhytnokkainen poika, kun noin vähästä suuttuu. Minä olen aina pitänyt häntä kunnon kaveria, mutta eipä niistä ihmisistä koskaan tiedä. Leiki sinä tämän jälkeen vain tyttöjen kanssa ja niiden toisten poikien . Lahtelan ääni oli oikein huolehtivainen. Kyllä Ville aina yhtä kiva poika on kuin ne toisetkin, paljon kivempikin. Eikä Ville tavallisesti suutu, mutta kun... Virpi tuijotti eteensä kuin etisen loppua lauselleen. Mitä kun? Minä vähn irvistelin sitä.

Potkupallosta seuraa, että jalkapalloon on liian vähän porukkaa yläkylän puolella eikä oikein kenttääkään pelaamiseen. Joku ehdottaa, että mennään alakylän puolelle ja siitä seuraa episodi, joka päättyy miltei tappeluun ja  ainakin karkuun juoksemiseen, kun yksi alakyläläisistä potkaisee pallon varastoikkunasta läpi.

Pallon pelastajaksi tulee Virpi, joka on kiukuissaan seurannut poikia. Hän kuulee, kuinka alakyläläinen Osmo laittaa kaiken ylikyläläisten syyksi ennen poistumistaan p,aikalta poistumistaan ja siitä seuraa, että kun ylikylän lapset menevät lehtimetsikköön ja pistävät pystyyn urheilukentän valmistustalkoot ei Osmoa huolita mukaan kentän toimintaan vaikka muu alakylän väki lopulta otetaan mukaan.

Siitä taas seuraa tragedia, joka olisi voinut johtaa todella tuhoisaan jälkeen, mutta onni onnettomuudessa ja kaikki päättyy lopulta hyvin.

Tuittupää ja Rantakylän sisu on touhua ja mekastusta täynnä. Se on kirja ystävyydestä ja kurinalaisuudesta, rehellisyydestä ja anteeksiantamisesta (vaikka anteeksi ei sanallisesti pyydetäkään), tehdäänpä sovinto muuten vaan.


Olympialaiset:
Mäkistä! Miehet höristivät korviaan. Niin. Sehän juoksi pitkin kylää ja touhusi, että Ylikylässä on uusi urheilukenttä, jolla pidetään komeita kilpailuja, oikeita olympialaisia. 

Luin tämän kirjan paitsi osana Tuittupääsarjaa, niin silmällä pitäen Helmet lukuhaaste 2016, koska tässä ainakin sivutaan Olympialaisia ja Olympialaiset mainitaan muutaman kerran noin yleisenä urheilukisana.

Takakansiteksissä Tuittupää ja Rantakylän Sisu kerrotaan, miten Olympiakesänä urheiluinnostus valtaa Virpin --- --- --- Kirja on ilmestynyt 1952, jolloin Olympiakisat pidettiin Helsingissä. Mutta onko kirjan miljöö viiskymmenlukua. Olen aina sijoittanut nämä Tuittupäät jonnenkin ennen toista maailmasotaa, tuonne kolmikymmenluvulle. Isä Lahtela on kunnan johtohahmoja ja päättäjiä ja eräässä kunnankokouksessa on päätettävänä oppikoulun perustaminen. Vieläköhän viisikymmenluvulla niitä perustettiin? Virpin mainitaan olevan yhdentoista ja aloittavan syksyllä oppikoulussa. Ehkä nämä sitten sijoittuvatkin neli- ja viisikymmenluvun alkuun, vaikka minun on kaikilta osin vaikea lukea miljöötä ihan niille luvuille.

Tuittupää kirjat on ihan mukavia, raikkaita ja hieman traagisiakin joiltain osin. Miljöö on maaseutukirkonkylä nimismiehineen ja tehtailijoineen. Tuittupää ja Rantakylän Sisu on saanut Topelius-palkinnon.

Muutama mukava sana:

Kehisi
perätouhuria
Piirimatti peli, joka tunnetaan nykyään lähinnä polttopallona.
---
Tuittupääkirjat

Pieni Tuittupää (lukematta)
Tuittupää ja Rantakylän Sisu

---
Tällä Helmet lukuhaaste 2016 kohta 31: olympialaisista kertova kirja, sillä kirjassa kuitenkin viitataan Olympialaisiin vaikka yleiskerronta onkin enemmän yleisessä urheiluinnostuksessa.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Gwen Cooper: Homer-Kissan uskomaton elämä!





Gwen Cooper
Homer-Kissan uskomaton elämä
WSOY, 2011
Alkuteos: Homer's Odyssey
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
374 + 1 s.


Sälekaihdinten välistä lankesi ulko katulamppujen valoa. Mustaa ja silmätöntä Homeria ei näkynyt ollenkaan. Saatoi silti päätellä, että se oli lähellä, jossain sängyllä. Nousin istumaan ja kurotin käteni napsauttaakseni yölampun palamaan. Ensimmäiseksi näin Homerin, joka seisoi keskellä sänkyä noin kolminkertaiseksi pörhistyneenä. Sen selkä oli aivan kaarella, ja sen joka ikinen karva sojotti pystyssä. Sen häntä törrötti jäykkänä kuin piipunrassi. Se seisoi leveässä haara-asennossa, ja vaikka se oli painanut päänsä matalalle, sen korvat höröttivät pystyssä. Se liikutti päätään ja korviaan tasaisesti puolelta toiselle, täsmällisesti kuin ääniluotain. Se oli ojentanut etutassunsa pitemmälle kuin koskaan, pitemmälle kuin olisin uskonut sen millään ylettyvän. Sen murina jatkui matalana ja katkeamattomana. Ääni ei tarkoittanut aivan hyökkäystä, mutta se kävi selvästä varoituksesta. Homerin takana vuoteeni jalkopäässä seisoi mies, jota en ollut ikinä nähnyt.

Homer oli parin viikon ikäinen, kun se tuotiin Floridan Miamissa erään eläinlääkärin vastaanotolle silmät pahasti tulehtuneina  ja pyydettiin, että eläinlääkäri "hoitaisi kissan", tuojat eivät voineet auttaa eikä pitää kissaa, joka ilmeisesti oli löytöeläin. Eläinlääkäri oli kuitenkin nuori idealisti, joka totesi, että kissa oli muuten terve, vain silmät vaativat toimenpiteitä. Eläinlääkäri päätti poistaa kissalta silmät. Homerin silmät eivät olleet ehtineet vielä avautua syntymän jälkeen, se oli siis sokea alusta alkaen. Kuka adoptoisi sokean kissan?  Siinäpä kysymys, jota eläinlääkäri joutui pohtimaan, kunnes  Gwen tuli katsomaan kissanpentua ja suostui ottamaan sen, vaikka hänellä oli jo enneestään kaksi kissaa. Gwen antoi Homerille nimen sokean runoilijan Homeroksen mukaan. Selviäisikö sokea kissa elämässä? Homer oppi kuitenkin äkkiä tavoille. Sen vaistot ja aistit harjaantuivat voimakkaammmiksi kompensoimaan sokeutta.

Homer-kissan uskomaton elämä on todellakin uskomaton tarina pienestä sokeasta kissanpennusta, joka sulatti sydämet myös yhdeltä ja toiselta "ei kissan ystävältä". Tosin yksi herra sai Gweniltä lähtöpassit, kun tämä taikauskoisena mustia kissoja kohtaan oli ahdistanut Homerin nurkkaan.  Kun Gwen muuttaa Miamista New Yorkiin ja asettuu asumaan Manhattanin korkeaan pilvenpiirtäjään tulee Homerista sankari, joka ei sokeanakaan pelkää yöllistä murtovarasta vaan suojelee emäntäänsä kuin ainakin pahinkin dobermanni.

Homer-kissan tarina on ennen kaikkea eläintarina. Se on tarina rakkaudesta ja syvästä kiintymyksestä. Se on tarina uskomattomasta elämän nälästä ja selviytymisestä. Se on myös  tarina kasvusta ja aikuisuuteen kypsymisestä, pelosta ja muutoksesta. Se on tarina Floridasta ja Miamista mutta myös New Yorkista vuonna 2001, kun mikään ei ollut enää niin kuin ennen.

Homerista on lukeneet myös  Kirjakaapin avain, Kattona Taivas blogin Nadia, joka piti erityisesti arjen kuvauksista, Koukussa Kirjoihin bloggaaja piti tätä "aivan ihanana hyvän mielen kirjana" ja ihaili myös suomentajan loistavaa kielenkäyttöä.
...
USA:n osavaltiovalloitus Florida.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Sinikka Soila: Lissen kesätoverit!


Sinikka Soila
Lissen kesätoverit
Gummerus, 1952
143 s.

Kirpputorilla silmäni tavoittivat kirjahyllystä tämän vanhan kirjan, jonka kansikuva toi mieleeni Aira Kokin Avattu ovi. Kansikuvituksessa on vahvoja yhtäläisyyksiä. Samankaltaisuuus on kuitenkin kansikuvassa ei niinkään kirjan tarinassa.

Mukavia kertomuksia kuitenkin niin tämä kuin mainitsemani Aira Kokin Avattu ovikin.
 
Kirjan päähenkilö on Lisse, nuori tyttö, joka on jättänyt opiskelut kesken Keskikoulussa (koulujärjestelmä ennen peruskoulua) ja alkoi kontttoristiksi lukion sijaan. Tarina alkaa siitä, kun Lisse pyrkii lukion viimeiselle luokalle tenttimällä väliin jääneet luokat (hän on töiden ohella opiskellut tyttötoveriensa kanssa samat aineet kuin jos olisi käynyt koulua). Matematiikka on enää jäljellä, tuo vaikeista vaikein. Lisse kuitenkin selviää tentistä ja voi alkaa kesälomansa hyvillä mielin. Hän lähtee Saimaan lähettyville erään tyttötoverin seuraksi tämän sedän huvillalle. Samalla paikkakunnalla asuu myös Lissen serkku Kaarina ja on siellä muitakin tuttuja. Läheisen tukkikämpän poikakolmikosta ja naapurihuvilan "korkeammista seurapiireistä" tyttökolmikko Lisse, Leila ja Kaarina saavat mukavaa seuraa ja tapahtumia kesässä riittää. Kuka sanoo, että maaseutu on hiljaista!

Muutamia huomioita.

 Lissen kesätoverit on hyvin montgomerylainen kirja. Paitsi, että kirjassa on hyvin suoria viittauksia Montgomeryn Anna-kirjoihin on kirjassa myös paljon samanlaista luonnon ihannointia kuin Montgomeryn teoksissa ja kyllähän suomen luonto ihailunsa ansaistsee. 

Tyttökirjojen tapaan Lissen kesätoverit on "täynnä nuoruutta, hilpeyttä, tunnelmointia". 

Lissen kesätovereissa on myös paljon kirjallisuus- ja musiikkiviitteitä. Esimerkkinä mainittakoon Lissen ihannoima runoilija Pimiä. Kuka hän on? 

Ystävyyden ja toveruuden, joukkoon mukaan pääsy ja siitä pois jääminen on vahvoja teemoja tässä kirjassa. Reilu yksinkertainen toveruus, toisen huomioiminen versus silmänpalvonta ja seurapiirit luovat dramatiikkaa maaseutukirkonkylän arjen elämään.

Mutta Iris seisoi yksin rannalla katsellen järvelle. Yhtäkkiä hän sieppasi kiven ja heitti sen veteen niin kauas kuin jaksoi. Loiskahtaen se särki veden tyynen pinnan ja vieritti aaltorenkaita, jotka kuitenkin nekin pian lakkasivat väreilemästä. Iris kääntyi ja palasi hitaasi taloon, jonka hiljaisuuden rikkoi vain rouva Lundenin ääni, kun hän antoi ohjeita kotiapulaiselle.

 Dramatiikkaa syventää tukkilaispoika Kullervo, joka ei halua missään tapauksessa piipahtaa kutsuista huolimatta Lundeneilla ja muutenkin Kullervo tuntuu olevan enemmän ja vähemmän kireähkö. Mikä onkaan tuo synkkä salaisuus, joka varjostaa hänen elämäänsä? 

Kun kesä on ohi, on moni salaisuus selvitetty ja ystävyyssuhde syventynyt puhumattakaan muista kasvattavista tekijöistä.

Pidin tästä kirjasta paljon ja luinkin sen hetimmiten kirpparilta palattuani malttamatta odottaa, että muut kesken olevat luku-urakkani olisivat päättyneet. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen suomeen, mutta nuoruus ja nuoruuden haaveet lienevät samat vielä tänäänkin, vaikka aatteet ja muoti ovatkin muuttuneet.

Sinikka Soila on kirjoittanut samoista tytöistä muitakin kirjoja, jotka mielelläni lukisin, jos käsiini jostain kulkeutuisivat.

...
Tällä uusi kasvi Kirjaherbariooni, sillä Sinikka on Katkeroiden (gentiana) synonyymi.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Leon Leyson: Poika, joka pelastui!

LeonLeyson
Poika  joka pelastui
Tammi,
Alkuteos: The boy on the Wooden Box
Suomentanut Annika Eräpuro
246 s.







Puhuttiinko perheessämme tulevaisuudesta tai teimmekö suunnitelmia siltä varalta, että tilanne kävisi vielä huonommaksi? Itse asiassa emme tehneet. Emme osanneet juurikaan ajatella elämäämme eteenpäin, kaikki energiamme kului sen miettimiseen, miten selviäisimme hengissä seuraavaan päivään. Elimme hetki kerrallaan, toivomme säilyttäen, aina kohti huomista.

Hetki kerrallaan, toivomme säilyttänen, aina kohti huomista. Kuinka koskettava lause onkaan ja puhutteleva, sillä aikana, jolla toivo oli hyvin vähissä eikä huomista välttämättä ollut olemassa ja se pieni hetken rahtunen, mikä oli olemassa oli mahdollisesti pelkkää tuskaa ja kärsimystä.

Leon Layson, alkuperäiseltä nimeltään Leib Leizon oli kymmenvuotias puolalainen juutalaispoika, kun saksalaiset vuonna 1939 valtasivat maan ja natsit ottivat vallan. Leibin perhe, johon kuului isä, joka työskenteli lasitehtaassa, äiti, kolme veljeä ja yksi sisko asuivat pienssä Narewkan kaupungissa, josta he muuttivat Krakovaan. Natsien valtaantulon myötä Leib joutui jättämään koulunkäynnin, asumaan Getossa, piilottelemaan ahtaassa tilassa, työhön ja Geton tyhjentämisen myötä Plaszowin työleirille, josta hänet ja äitinsä ja myöhemmin myös sisarensa, joka oli toisaalla  pelasti mies, nimeltä Otto Schindler. Leibin isä oli jo työssä Schindlerin emalitehtaalla.

Leib eli Leon Layson oli nuorin Schindlerin listan henkilöistä. Heistä, jotka pelastuivat, koska oli mies, joka lahjoi, vakuutteli, toimi ehkä omien intressiensä eduksi, mutta pelasti silti oman henkensä uhalla jokusen hengen joukkotuholta.

Leibille Schindler oli sankari, vaikka tämä olikin natsi. Poika, joka pelastui on tarina tarinassa. Se on tarina  Schindlerin listasta ja pienen pojan selviämisestä aikana, jolloin selviäminen elossa ei ollut itsestäänselvyys. Se ei ole tarina vain Schindlerin rohkeudesta vaan myös pienen pojan tavasta ottaa elämä omiin käsiinsä.
...
Kirjasta on blokannut myös muun muassa Paula.





Horacio Quiroga: Viidakkotarinoita!

Horacio Quiroga
Viidakkotarinoita
Alligaattori Kustannus, 2014
Alkuteos: Cuentos de la selva (1918)
Suomentanut Antti Immonen
Kansikuvitus: Antti Immonen
93 + 1 s.





Horacio Quirogan Viiakkotarinoita on jännä yhdistelmä satua ja tosielämää, eläinten elämää ja ihmisten elämää ja niiden yhteensovittamista. Viidakkotarinoita ei ole perinteinen satukirja, jossa olisi sadun lumoa ja fantasiaa, vaikka mielikuvitusta tässä kirjassa toki on mukana. Viidakkotarinoita ei ole myöskään yhtenäinen tarina, niin kuin Kiplingin viidakkokirja (jota en ole lukenut, mutta joka on muissa yhteyksissä tullut tutuksi). Ei viidakkotarinoita ole myöskään verrattavissa faabeleihin, tyyliin siitä kuinka kilpikonna voitti jäniksen kilpajuoksussa. Viidakkotarinoissa eläimet puhuvat ja toimivat niin kuin ihmiset, mutta ihmiset toimivat niin kuin ihmiset.

En pitänyt tästä kirjasta kovinkaan paljon. Tämä ei ollut lystikäs kirja, niin kuin voisi luulla. Tämä on hyvin vakava kirja vaikka toisin voisi luulla. Ainoa tarina, joka kosketti minua haikealla kauneudellaan oli tarinan nenäkarhunpoikasista. Lähelle sitä pääsi tarina sokeasta kauriinvasasta. Kirjassa on yhteensä kahdeksan tarinaa, eli 1/4 osa kirjasta siis miellytti minua lukukokemuksena. 

Tämän teoksen takakansiteksissä kerrotaan, että kirjaa on ilmestymisestään saakka käytetty alakoulujen lukemistona monissa Latinalaisen Amerikan maissa. En tiedä, kuinka paljon pienet lapset ymmärtävät Viidakkotarinoiden syvintä tarkoitusta, joka siis ilmeisesti on luonnonsuojelu. Itse ainakin näin ymmärrän. 

Kirjailijasta itsestään on lyhyt esittely kirjan lopussa ja sen mukaan hän on kirjoittanut parisensataa kaunokirjallista kertomusta ja hänellä on kuulema ollut merkittävä vaikutus Gabriel Garcia Margueziin (joka nimi on tuttu maailmankirjallisuudesta, mutta jota en ole lukenut). Enkä tiedä, josko maaginen realismi, jota hän kuuulema edustaa on ihan minun ominta kirjallisuutta. 
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina

torstai 13. lokakuuta 2016

Stanislaw Rudolf: Päivänkakkaroita linnaneidille!

Stanislaw Rudolf
Päivänkakkaroita linnaneidille
Tammi, 1975
Alkuteos: Kopretiny pro sámeckou pani
Suomentanut Kirsti Siraste
Kansikuva: Malla Villanen
150 + 1s.












Olin lähettänyt piirikansalliskomitealle nimenmuutosanomuksen. Halusin uuden sukunimen, en halunnut olla Krasny.

Katerina Krasny on viisitoistavuotias tsekkoslovakialainen nuori. Eletään kylmän sodan aikaa. Tekstissä vilahtaa viitteitä siitä, että vuosiluku olisi noin 1968, kirja on kuitenkin ilmestynyt 1973. No niin tai näin, niin maailmanpolitiikkaa tai rautaesirippua tai sosialismia ei juuri havaitsekaan. No, kun oikein syvällisesti alkaa pohtia, niin kyllähän aika ja elämä on aistittavissa esimerkiksi tässä:

Illalliseksi äiti tarjosi leipää, maitorahkaa ja piimää. Jos matkailijoiden määrä vielä kasvaa, tohori Roubicek saa ruveta pistämään meihin keinoravintoa. Päivälliseksi pasteijaa, illalliseksi maitorahkaa! Ja minä olin haaveillut paistista. Olisipa ollut edes ryynimakkaroita!

Joitakin ei niin tuttuja länsimaisia käsitteitä  aina välillä vilahtaa, mutta muuten teos voisi olla kuin mistä tahansa nuortenkirjasta. Tyttö siinä aikuisuuden kynnyksellä, menossa optikkokouluun ja tunteet myrskyää laidasta laitaan, on ihastumisia, rakkauden kaipuuta, normi nuorten elämää kesälomineen ja kesätöineen. 

Katerina, lyheyesti Katja asuu vanhassa keskiajan linnassa, joka on jonkinlainen museaalinen rakennus turistivirtoineen. Katjan isä on linnan hoitaja. Katja on kesätöissä museon lipunmyyntitiskillä. Katjan paras ystävä on Hanna, joka asuu alhaalla kylässä.

Sitten linnaan saapuu Petr, nuori opiskelija, joka vie Katjalta huoneen. Petr tulee opasharjoittelijaksi.
Katja suivaantuu paitsi huoneensa viemisestä ja siitä, että hän saa itse siirtyä keittiöön nukkumaan, myös siitä, ettei Petr ole huomaavinaankaan häntä. Ensirakkauden kokemukset, tunteet ja erityiseseti itsetunto ovat vahvoja teemoja.

Päivänkakkaroita linnanneidille on nostalginen nuortenkirja. Olen sen joskus muinoin lukenut, samoin kuin saman kirjoittajan Tyttö kuin punapippuri.Sitten kirjan ilmestymisen on maailmankartta saanut uudet rajat, eikä Tsekkoslovakiakaan ole enää Tsekkoslovakia vaan on nykyisin jakautunut Tsekkiin ja Slovakiaan.

Ei yhtään hullumpi teos luettavaksi nykylapsillekaan.

Täytyy tähän lopuksi pistää vielä yksi ihmettelyn aihe. Suomennoksessa ihmetytti rahayksiköstä käytetty kruunu. Yhdessä lauseessa käytettiin sanaa helleri, mutta muuten siis puhuttiin kruunuista. Mikä oli Tsekkoslovakian virallinen rahayksikkö vuonna 1973? Hieman tutkailin aihetta ja ilmeisesti se oli sitten kruunu, löysin kyllä sellaisenkin muodon kuin koruna, joka jakautuu sataan halériin. Näin siis ennen Tsekin liittymistä euro-maihin.

Näin sitä näköjään uuttakin oppii, kun kirja vie mukanaan.

Lopuksi vielä yksi tekstilaina:

Kastanjakujaa, kaupunkia linnaa ja kirkon alapuolella olevaa pientä rautatieasemaa kattava yö maistui kostealta kaakaojauheelta josta äiti ja minä leivoimme joka joulu pikkuleipiä. Näennäisesti yö oli äänetön, muttak un terästin kuuloani, kuulin lehtien kahinaa kun oksat osuivat toisinsa. Jossain lensi uninen lintu ja hiekka kitisi kantapäitteni alla aivan kuin se olisi kiristellyt hampaitaan.

Yö maistui kostealta kaakaojauheelta ja uninen lintu - miten  kiehtovan jännää erilaista kuvausta.
...
 Kirjallinen maailmanvalloitus: Tsekkoslovakia (Tsekki)
Tällä saan uuden kasvin kirjaherbariooni: Päivänkakkara (Leucanthemum vulgare)
Tällä mukana myös Leningrad - Ost - Berlin -haasteessa.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Aleksis Kiven päivänä!



Tänään 10. lokakuuta on Aleksis Kiven päivä. Oma suhteeni Aleksis Kiven tuotantoon on hieman kahtalainen. En ole vieläkään lukenut hänen Seitsemää Veljeestä (mitä nyt ehkä pätkiä kouluaikaan). Se ei oikein ole innostanut, mihin lienee syynä Aleksin värikäs kielenkäyttö. Toisaalta, olen tykästynyt hänen runoihinsa, jotka löysin iltalukioaikana. Olen lukenut myös Aleksi Kiven Lea-näytelmän, joka pohjautuu Raamatun kertomukseen Sakkeuksesta. Näytelmässä on kyse myös rakkaudesta ja rahasta. Kuinkahan on, voikohan niitä yhdistää?

Pidän paljon Aleksis Kiven runojen soinnukkuudesta. Suomen kieli ja kirjallisuus saa olla paljosta kiitollinen hänelle, vaikka aikalaisensa eivät aina oikein häntä ymmärtäneet eivätkä arvostaneet.

Onnelliset

Jo valkenee kaukainen ranta
ja koillisest' aurinko nousee
ja auteret kiierhtii pois,
kun pohjolan palkeet käyvät.
Kun mennyt on yö,
kun kimmeltää kesäinen aamu
ja linnut nee laulelee.

Mä kiireelle korkean vuoren
nyt tuulessa raikkahass' astun,
mun toivoni aamuisen koin,
mun kultani kohtaan siellä.
Kun mennyt on yö,
kun kimmeltää kesäinen aamu
ja linnut ne laulelee.

Täss' impeni kanssa mä seison,
ja kiharat tuulessa liehuu,
ja laaksojen hyminä soi
kuin iäisen lemmen ääni.
Kun mennyt on yö,
kun kimmeltää kesäinen aamu
ja linnut ne laulelee.

- Aleksis Kivi.

Oskar Merikanto on säveltänyt tämän runon yhdeksi kauneimmista suomalaisista lauluista´. Sen, että sanat on Aleksis Kiven sain tietää vasta äskettäin, kun tutkin erästä vanhaa laulukirjaa askartelujani ajatellen.



sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Boris Polevoi: Anjuta!

Boris Polevoi
Anjuta
Kustannusliike Progress, Moskova 1982
Suomentanut Marja-Leena  Raunio
188 + 2 s.







Huoneessa puhua purpatti radio: luettiin uutisia. Metsetnyi kuunteli niitä puolella korvalla ajatellen samalla omiaan: 'On otettu käyttöön tehtaan ensimmäinen jakso  - - täyttäneet suunnitelman niin ja niin monella prosentilla - - iskutyöllään kyntötöissä turvanneet kunnon sadon - - .' Yhtäkkiä niiden tuttujen ja tavanomaisten uutisten joukosta jotka vain hipaisivat tajuntaa jättämättä siihen jälkeä, Metsetnyin korva erotti sukunimen johon huomio kiintyi heti. Lihobaba. Metsetnyi hätkähti, herkistyi ja jopa tarttui parvekkeen kaiteeseen. Kuuluttaja luki loppuun Korkeimman Neuvoston Puhemiehistön asetuksen: ' Lihobaba Anna Aleksejevna palkitaan kunnianmerkillä Znak Potsota.' Mistä ansioita, sitä Metsetnyi ei voinut enää kuulla. Kuuluttaja oli siirtynyt urheilukatsaukseen.
Lihobaba, Lihobaba - - , Anna Aleksejevna Lihobaba - - Anna - - Anjuta ....

Vladimir Onufrijevits Metsetnyi on matkalla lentokentälle matkatakseen Gagraan lomalle ja viimeistelläkseen tohtorinväitöksensä, kun hän kuulee uutisen, joka ei jätä häntä rauhaan. Nainen nimeltä Anna Aleksejevna Lihobaba on saanut kunniamerkin. Myöhemmin selviää, että kunniamerkki on annettu kahdeksan lapsen pelastamisesta vedestä jossain arktisella alueella, jossa nainen on toiminut geologina.

Metsetnyi on insinööri, entinen  sotilas. Toisen maailmansodan aikaan hän on hyökännyt ensimmäisenä Oderin yli ja sokeutunut. Hänen uskoaan toipumiseen ja tulevaisuuteen on pitänyt nuori ylikersantti Anjuta, lapsenääninen sairaanhoitaja, joka on valehdellut ikänsä pestautuessaan armeijaan.

Metsetnyi rakastuu nuoreen tyttöön, vaikka ei ole koskaan oikein nähnyt häntä. Metsetnyi pääsee silmälääkärille, joka edustaa huippuosaamista, menettää toisen silmänsä, mutta saa näön toiseen. Hän on jo tehnyt päätöksen, että kosii Anjutaa, kunhan näkö palautuu. Käy kuitenkin niin, että yllättäen tapahtuu jotain ja Anjuta katoaa.

Metsetnyi palaa opiskelemaan korkeakouluun, päättämään opiskelunsa, jotka sota keskeytti, saa töitä ja arkiintuu. Vuodet kuluvat. Kunnes uutinen palauttaa hänen mieleensä nuoren lapsenäänisen naisen ja rakkauden... Metsetnyi keskeyttää matkansa Gagraan ja lähtee aivan toisaalle, arktiselle alueelle etsimään onneaan.

Boris Polevoin Anjuta oli ihan mukava lempeä, lämminhenkinen, hieman haikeakin tarina Neuvostoajan elämästä ja oloista. Kahden ihmisen kohtaamisesta ja yhteydestä, siitä ikiaikaisesta rakkauden siteestä, joka voi olla kovin hauraskin. Tarina on kerrottu miehen näkökulmasta,kuitenkin minulle tuli lopussa mieleen, että tämä on neuvostonaisen tarina.

Suomi-Bongaus:

Et näköjään ole unohtanut meitä Aleksandr Fjodorovits: muistat vielä tapamme. Olen saanut paraikaa valmiiksi suomalaisen saunan.

Hauskalta kuulostava sanonta:

Jos otatte sen pois, koko työni menee kissan häntään.

Outoja sanoja:

Presenninkinen
Pirunnahkatakkinen. Tästä ajattelin, että olisiko kyseessä painovirhe, ja tarkoitettaisiin poronnahkatakkia, mutta kun sama sana esiintyy peräti neljästi, niin pistää miettimään, mistä oikein on kyse?
---- ---- ----

Tällä mukana Leningrad - Ost - Berlin -lukuhaasteessa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Cecilia Samartin: La Peregrina!





Cecilia Samartin
La Peregrina
Bazar, 
Suomentanut Ulla Lempinen
501 s.

En yleensä kirjoita kirjoista, joita en voi suositella tai jotka syystä tai toisesta aiheuttavat tavallista voimakkaampia inhon väristyksiä. Teen nyt kuitenkin poikkeuksen, koska olen kirjoittanut Samartinin teoksista aikaisemmin ja koska aiemmin kehuin Samartinin Senor Peregrinoa, johon tämä teos on jatkoa.

En lähde sen paremmin avaamaan juonta enkä kirjasta enempää kertomaan kuin sen, että kuten sanottua Senor Peregrino on saanut jatkoa, mutta... kumpa en olisi lukenut tätä kirjaa. Kumpa Samartin ei olisi kirjoittanut tätä kirjaa. Minun mielestäni hän teki karhunpalveluksen lukijoilleen tällä teoksella ja varsinkin Senor Peregrinon ystäville.

Siinä missä Senor Peregrino jätti jälkeensä hyvän mielen tämä teos jätti jälkeensä inhan olon. Kaikki se, mikä Senor Peregrinossa oli hyvää, oikeudenmukaista ja ennen kaikkea selviytyminen - kaikki se tehtiin tyhjäksi kirjan viime metreillä. Kyllähän Senor Peregrinossakin oli pikkiriikkisen mystisyyttä, tässä mystisyys saa kuitenkin sellaiset mittasuhteet, että en voinut enää lukea loppua kuin hieman vilkaisten, loppua,  joka oli hämärä, kummallinen, outo, sekava, josta ei tolkkua ottanut ja muutenkin sellainen, että se todellakin vei pohjan Senor Peregrinon jättämälle tunteelle selviämisestä ja oikeudenmukaisuudesta. Senor Peregrinossa jäi jälkeen kuva hyvyyden voimasta, kun tässä taas se hyvyys tallattiin jalkoihin. Toivon syvästi, että en olisi tätä lukenut. 

Tuskin tulen lukemaan Samartinia enää toiste. Niin pettynyt olen. Jos joku on toista mieltä, se on hänen oikeutensa ja valintansa.

Sanottakoon vielä, että tämä postaus on poikkeus. En yleensä kirjoita kielteisiä ja negatiivisvoittoisia postauksia. Ja kyllä, olihan tässä myös kiehtovuutta, vaikka tyylillisesti tämä ei ollut Senor Peregrinon tasoa, kerronta oli vahvaa ja sujuvaa. Kuitenkin se loppu vesitti kaiken kauneuden ja uskoni hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Oikeastaan minun tekisi mieleni ottaa pois blogista kaikki Samartinista tekemäni arviot - ehkä vielä  sen teenkin...

j.k. Hieman googlailtuani mitä tästä teoksesta on kirjoitettu muissa blogeissa sain selville, että teokseen olisi tulossa kolmaskin osa. No, uteliaisuus heräsi, mutta ... en tiedä.