keskiviikko 31. elokuuta 2016

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset!

Sahar Delijani
Jakarandapuun lapset
WSOY, 2013
Alkuteos: Children of the Jacaranda tree
Suomentanut Laura Jänisniemi
285 s.








Kaksi kaupunkia, kaksi maata - yksi kansa kansojen meressä.

Teheran 1983

Heidän ohitseen kiiruhti muutama nuori hoitaja. Azar katseli kun he loittonivat käytävää pitkin. Oli jotenkin ihanaa kun silmät olivat vapaina, katse hyppeli kiireesti vihreistä seinistä oviin ja katon litteisiin loistevaloihin sekä valkopukuisiin ja -kenkäisiin hoitajiin, joita liihotteli sinne tänne availlen ja sulkien ovia posket punaisina innostavasta työstä. Azarilla ei ollut enäää yhtä alaston olo kun hän näki ympärilleen ja oli jotenkin samalla tasolla muiden kanssa. Silmät sidottuina hän oli tuntenut olevansa vajavainen, silvottu, ansassa fyysien haavoittuvuuden arvaamattomassa maailmassa jossa voisi tapahtua mitä tahansa ja hän olisi täysin puolustuskyvytön. Nyt tuntui kuin hän saisi yhdellä ainoalla vilkaisulla pyyhkäistyä poiis pelon joka kalvoi häntä, sai hänet tuntemaan itsensä vajavaiseksi, typistetyksi, joksikin muuksi kuin ihmiseksi.

Torino 2011

Nedan rintaa puristaa. Häntä itkettää. Kumpa äiti olisi täällä ja hän voisi painaa kasvonsa äidin rintaa vasten ja tuntea hänen lämpönsä ja kuulla hänen sydämensä lyönnit ja kadota ja nukkua ja herätä jakarandakukkien makeaan tuoksuun ja äidin pehmeisiin askeliin pihalla. Mikään ei ole antanut hänelle sellaista rauhaa kuin noiden akselten järkkymätön varmuus ja jakarandapuun tuoksun läheisyys. 

Azar on nuori iranilaisnainen, joka odottaa lasta, kun häneltä riistetään vapaus ja hänet toimitetaan vankilaan syytettynä vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Vankeudessa hän synnyttää tyttären - Nedan, jota hän ei kuitenkaan saa pitää montaakaan kuukautta, kun tyttö toimitetaan sukulaisten hoiviin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Azarin tytär Neda asuu Torinossa. Hän tutustunut mieheen Rezaan, jonka siskon iranilaiset kaartilaiset piirittävät, kun tämä kävelee kohti mielenosoittajia liittyäkseen mukaan joukkoon. Lasta odottava sisko potkitaan sairaalakuntoon.  Rezan oma isä on aikoinaan perustanut järjestyskaartin, mikä aiheuttaa Rezalle ristiriitaisia tunteita. 

Perhe ja suku

Sahar Delijani on itse syntynyt Teheranissa ja asuu nykyisin Torinossa. Delijani on kirjoittanut kirpaisevan koskettavan tarinakokoelman, joka pohjautuu hänen omien  vanhempiensa ja sukulaisten kokemuksiin Iranin vallankumouksen ajoilta. 

Miten tämä liittyy minuun?

Muistan, kuinka joskus 1980-luvun alkupuolella istuin junasa matkalla Helsinkiin. Uutisissa oli paljon Iranin vallankumouksesta ja Ajatolla Khomeinista. Minä pohdin maailman menoa ja mullistuksia. Eipä silloin, nuorena likkana osannut ajatella, mitä kaikkea uutisten taakse kätkeytyy, puhumatonta, sanomatonta, kätkettyä.

Tuntuu oudolta, että on kulunut yli kolmekymmentä vuotta ja yhä vain on vallankumouksellisia ja vastavallankumouksia. Valtaa janotaan ja valtaa yritetään karsia ja kaiken keskellä rakastetaan ja kaivataan jakarandapuun rauhaa ja tuoksua. 

Tämä kirja oli ihan lukemisen arvoinen, avasi silmät näkemään taustoja sille myllerrykselle, mikä maailmassa tälläkin hetkellä vallitsee.

Runollisuus:
"On runoja jotka toimisivat paljon paremmin jos ne olisi kirjoitettu esseeksi", Omid sanoi ojentaessaan kätensä Donyan taakse penkin selkänojalle ja laskiessaan lämpöisen kämmenensä hänen olalleen. "Jos asian voi esittää helposti ja selkeästi artikkelissa, on loukkaus pukea samat ajatukset ja ideat runon muotoon. Se tahrii runon olemuksen, koska runouden tarkoitus on ilmaista se mitä ei voi sanoa. Sen tehtävä on puhua kätekeystä, salaisesta, pyhästä." .

Kansi:

Kansi on kaunis. Osin niiden vuoksi uskaltauduin tähän kirjaan tarttumaan, lukemaan vankeudesta ja vapaudesta, ihmisen ikuisesta kaipuusta...

...
Tällä mukana:
Kirjallinen maailmanvalloitus: Iran

Kirjaherbario: Jakarandapuu (jacaranda mimosifolia)


Kirjan on lukenut myös:

Norkku, joka laillani ihastui kanteen, Ulla, jonka mielestä teos on riipaiseva, mutta avartava, sekä Kirjakaapin kummitus, jota häiritsi jatkuvasti vaihtuvat henkilöhahmot. Tämä häiritsi myös minua hieman, sillä minun oli vaikea päästä selville siitä, kuka kukin oli suhteensa toisiin. Ensimmäinen ja viimeinen luku kuitenkin nivoivat toisensa yhteen ja rakensivat sillan toisiinsa.



sunnuntai 28. elokuuta 2016

Eva Ibbotson: Virta vie viidakkoon!

Eva Ibbotson
.Virta vie viidakkoon
Otava, 2001
Alkuteos: Journey to the River Sea
Suomentanut Inka Parpola
366 s,






Tunnin kuluttua Maia ja neiti Minton istuivat verannalla suoraselkäisissä tuoleissa nauttimassa iltapäiväteetä perheen kanssa. Veranta oli kapea, puinen rakennelma, joka antoi joelle, mutta oli täysin eristetty siitä metalliverkolla ja lasilla. Ulkoa ei kantautunut tuulenhenkäystäkään, ei yhdenkään kasvin tuoksua. Kummallakin puolella roikkui kärpäspaperi, jolal kuolevat hyönteiset surisivat hätääntyneinä ja yrittivät irrottaa siipiään. Matalille pöydille oli asetettu kulhollisia denaturoitua spriitä, johon oli hukkunut tai oli hukkumassa lukuisia moskiittoja. Puiset seinät oli maalattu samalla tummalla kliinisellä vihreälä kuin talo ja vene. Tuntui kuin olisi ollut sairaalan käytävässä; Maia ei olisi hämmästynyt, vaikka olisi nähnyt paareilla makaavia ihmisiä odottelemasa leikkaukseen pääsyä.

Maia on orpo englantilaistyttö, jonka vanhemmat ovat kuolleet junaonnettomuudessa Egyptissä Maian käydessä täysihoitolakoulua nimeltä Mayfair akatelmia nuorille naisille. Menee kaksi vuotta ennen kuin Maialle löytyy sukulaisia, jotka ottaisivat hänet hoitoonsa. Maian ikää ei mainita, mutta itse pitäisin häntä noin neljän-viidentoista ikäisenä.  Maian sukulaisperhe, herra ja rouva Carter, joilla on Maian ikäiset kaksostytö Beatrice ja Gvendolyn asuvat Brasiliassa. Isä Carter keräilee kuolleiden ihmisten lasisilmiä, jotka tuntuvat vievän niin ajan kuin rahat. Rouva Carter on siivousintoilija, joka kaipailee takaisin Englantiin, ja tyttäret ovat  hemmoteltuja, omahyväisiä ilkimyksiä.

Maia on odott.anut kovasti saada koulumaailman sijaan oman kodin, mutta ensi-ihastus vaihtuu pettymykseen, kun hän saapuu Brasiliaan, joen varteen rakennettuun Bungalowhon. Ilman neiti Mintonia hän olisi aivan surkea. Neiti Minton on palkattu Carterien kotiopettajaksi. 

Vähin erin Maia tutustuu ja ystävystyy paikallisiin alkuperäisheimon edustajiin, joita Carterit pitävät loitolla, vaikka heitä onkin palveluksessa. Jo laivamatkalla Englannista Brasiliaan Maia on tutustunut nuoreen näyttelijäpoikaan Clovisiin ja sitten hän tustuuu viidakon kätköissä majailevaan nuoreen Finn-nimiseen poikaan, joka on milloin intiaaniasussa, milloin valkoihoinen.

Virta vie viidakkoon on ihastuttavan erilainen nuortenkirja. Tarina on jännittävä, ilmassa pyörteilee hieman goottisävyjä, aivan goottia tämä ei kuitenkaan ole (mikä olisikin vienyt minun lukuhaluni). Hieman erikoisia, epätavanomaisia piirteitä tarina sisältää, ajatellaan nyt esimerkiksi herra Carterin lasisilmäkeräilyä. 

En halua kertoa liikaa ettei lukuhalut menisi, mutta tämä kirja oli kyllä yllättävän hauska, jos kohta Carterien kohtalo jäikin minua hieman kaivertamaan. En ole koskaan pitänyt Grimmin saduista niiden julmien piirteiden vuoksi ja vaikka kuinka ajattelisi, että mitä kylvää sitä niittää, niin ... Mutta eipä kerrota enempää. Tämä oli siis yllättävä, mielenkiintoinen, erikoinen tarina Maiasta, joka löysi laulunsa kaukaa Brasilian viidakosta.  

....
Kirjallinen maailmanvalloitus: Brasilia

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 7: Vihervuosi 2016 sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa"  sopiva kirja.

torstai 25. elokuuta 2016

Naisten aakkoset - G!


Tarukirja laittoi liikkeelle kivan haasteen: naisten aakkoset, mikä nyt osaltani jatkuu osaltani kirjaimella



1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Alice Gray

Kyseessä on kirjailija, joka on elänyt joskus 1900-luvun vaihteessa ja kirjoitti lähinnä hengellistä lastenkirjallisuutta. Kirjahyllystäni löytyy hänen Isä meidän -rukoukseen pohjautuva kirjasarja (Pikku Elsa ja hänen ystävänsä), johon olen yrittänyt löytää viidettä osaa samanlaisessa painoasussa kuin muut osat. Vaikeaa tuntuu olevan löytäminen.

Nimeä ei siis pidä sekoittaa muihin samannimisiin kirjailijoihin.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?



Greta Garbo, jonka karisma on omaa luokkaansa. Mystinen ja salaperäinen erakoitumisensa vuoksi. Sopii hyvin tähän kohtaan, sillä hänen alkuperäinen nimensäkin on GG.


3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät)

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.

Kirjailija Elisabeth Gaskelin tuotantoon

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

Martha Sandwal-Bergsttömin Gullan, kiltin, hyväsydämisen ja silti vahvan kirjallisuuden tyttöhahmon, jonka tarina elää vuodesta toiseen.


Haluan myös mainita gospel-laulaja Amy Grantin, jonka laulu El Shaddai on jäänyt vahvana mieleeni vuosien takaa.



tiistai 23. elokuuta 2016

Cecilia Samartin: Señor Peregrino!





Cecilia Samartin
Señor Peregrino
Bazar, 2013
Alkuteos: Tarnished Beauty
Suomentanut Tiina Sjelvgren
382 s.

Jamilet heräsi nyyhkytyksen ääneen. Kaunis kuvitelma haihtui savuna ilmaan. Gabriela istui polvillaan Lorenan sängyn ääressä. Kädet olivat puristuneet rukousnauhan ympärille ja otsa lepäsi yhteen puristuneita käsiä vasten. "pidä hänet aina lähelläsi, armollinen Isä. Anna hänelle se rauha, jota hän ei koskaa täällä maan päällä saanut. Hän oli kaunis, eikä hän olisi ansainnut niin suurta kärsimystä". Gabriela vaistosi Jamiletin heränneen joten hän kääntyi tytön puoleen ja sopersi kyyneleidensä keskeltä. "Käy polvillesi ja rukoile, lapsi hyvä. Äitisi on kuollut."

Jamilet on meksikolainen nuori, joka on asunut äitinsä Lorenan ja  isoäitinsä kanssa köyhissä oloissa. Syntynsä hän on saanut Lorenan tultua raiskatuksi. Ikään kuin ei siinä olisi jo kylliksi kestämistä Jamiletilla on syntymämerkki, niskasta polvitaipeisiin ulottuva tuliluomi. Jamiletia kiusataan ja hänestä tulee yksinäinen lapsi. Taikauskoiset ihmiset kammoksuvat merkkiä. Äiti Lorena etsii parannusta syntymämerkkiin - turhaan. Kaikki muuttuu, kun Jamiletin äiti kuolee. Jamilet päättää lähteä rajan yli Yhdysvaltoihin, tätinsä Carmenin luokse.

Jamilet ei ollut koskaan ennen erityisemmin pitänyt kahvista, mutta juotuaan ensimmäisen kupillisen hän tuli toisiin ajatuksiin. Ehkä se liittyi siihen, että herra Peregrino oli valmistanut kahvin aivan itse samalla kun hän oli mutissut olevansa lähes varma siitä, että Jamilet halusi useimpien lasten tavoin kahviinsa paljon kermaa ja sokeria, ja ettei latinalaistaustainen ihminen voinut olla pitämättä kahvista, joka oli sentään yksi maanosan suurimpia lahjoja koko ihmiskunnalle. "Se selkeyttää ajatukset ja vahvistaa yleiskuntoa", herra Peregrino julisti. "Ne jotka eivät juo kahvia, ovat heikkoja ja huteria. Heillä ei yleensä ole mielipidettä mistään, ja jos onkin, he pelkäävät sanoa sen ääneen.

Monien mutkikkaiden vaiheiden jälkeen Jamilet saapuu Los Angelesiin ja löytää Carmenin asuinkadulle. Carmenin koti on siivoton läävä, jonka Jamilet pistää sukkelasti ja ansiokkaasti siistiin kuntoon. Jamilet ja Carmen ovat kuin yö ja päivä. Carmen kittaa kaljaa, käy töissä ja kuhertelee miesystävänsä kanssa. Jamilet pitää huushollin kunnossa. Jamilet on laiton maahaantulija. Carmen hankkii hänelle väärennetyt henkilöllisyyspaperit ja Jamilet alkaa etsiä töitä. Hän päätyy erääseen sairaalaan ja siellä herra Peregrinon hoitajaksi. 

Herra Peregrino on outo mies, joka vaatii, että kaikki täytyy hoitua säntillisesti ja niin kuin hän sanoo. Herra Peregrino asuu sairaalan viidennessä kerroksessa eikä ole vuosiin käynyt ulkona. Hän on siis eräänlainen erakko.  

Hoitaja B, joka on palkannut Jamiletin on sanonut, että tämän ei pitäisi antautua keskusteluihin hoidettavansa kanssa. Jo kohta kuitenkin Jamilet ja herra Peregrino tulevat juttuun keskenään ja herra Peregrino alkaa kertoa tarinaa Jamiletille. Tarinaa pyhiinvaeltajista matkalla Santiago De Compostelaan. 

Pitkään aikaan en ole lukenut mitään näin mukaansa tempaavaa tarinaa. Kiehtova, väkevä tarina, jossa tunnelma tiivistyy tiivistymistään loppua kohden ja alan miettiä, onko tämä sittenkin kenties dekkari. Sydän pampahtelee ja tunteiden laineet lyövät hyökyinä sitä mukaan, kuin sanojen virta alkaa lähestyä loppupistettään.

Señor Peregrino on paitsi nuoren naisen kasvutarina, myös tarina selvitymisestä. Upea, koskettava  tarina siitä, miten  kaipuu tulla löydetyksi tulee todelliseksi, vaikeudet voitetuiksi ja vaikka elämä ei jatkossakaan tulisi olemaan helppoa voisi siitä kuitenkin selvitä voittajana.

Señor Peregrino ei ole romanttista viihdettä, vaikka rakkaudestakin puhutaan. Tarina etenee  hiljaista tahtia olematta kuitenkaan väsyttävä tai unettava. Kuten jo sanoin, tunnelma tiivistyy loppua kohden ja oma osansa siinä on Señor Peregrinon tarinalla. Oikeastaan kyse on tarina tarinassa, jotka kulkevat erillisinä, kunnes limittyvät yhteen aivan kuin kaksi toisiaan tuntematonta ihmistä kulkevat tahoillaan eläen elämäänsä kunnes  he kohtaavat ja saavat yhteisen suunnan.

Tämä kirja on todellakin lukemisen arvoinen.

Mitä hieman ihmettelIn on takakansiteksti, jossa sanotaan, että  Samartin on Norjan suosituin kirjailija. Tämä sai minut ajattelemaan, että kirjailija olisi norjalainen. Samartin on syntynyt Kuubassa ja paennut sieltä Yhdysvaltoihin. No, se on se lukutaidon puute. Lukutaito on paljon enemmän kuin sanojen toistamista, puhumista, se on ymmärtämistä. Joskus sitä vain ymmärttä sanat kuin toisin kuin on tarkoitettu. 

En ihmettele, jos Samartinista on tullut suosittu kirjailija, sen verran vaikuttavasti hän liittää sanoja sopusointuisiksi ja koskettaviksi ketjuiksi. 

Lukutaidosta puheenollen Jamilet ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Señor Peregrino alkoi opettaa häntä, mikä toi mieleeni George Bernard Shawn Pygmalionin. En ole teosta lukenut, mutta nähnyt siihen pohjautuvan My Fair Lady -musikaalin, jossa professori Highsmith opettaa köyhän kukkien myyjätytön puhumaan sivistyneesti. 
....
Kirjallinen maailmanvalloitus Espanja (osa kirjan tapahtumista sijoittuu Espanjaan) ja Meksikohan minulla jo on valloitettu.

maanantai 22. elokuuta 2016

Tarina pikkuintiaanin kymmenestä päivästä!






Tarina pikkuintiaanin kymmenestä päivästä
Kuvitus: Tilgmann
Teksti: E.A.Ero
PALETTI



Hei kaikki ystäväni. Minä olen pieni intiaapoika ja nimeni on Lentävä Lohi. Minulla on pieni koiraystävä ja sen nimi on Tupsu. Aamuisin herättyäni laadimme koirani kanssa suunnitelman päivän toimista ja askareista. Se on aamuinen tehtävämme ja tällä kertaa tavallista suurempi, sillä laadimme tänään oman ohjelmamme seuraavillekin päiville.

Näin alkaa siis tarina intiaanpojasta nimeltä Lentävä Lohi. Löysin tämän kirjan kirpputorilta tosi edullisesti ja intiaaniaiheinen kuvitus oli sen verran hauska, että mukaanhan tämä lähti. Tarinallisesti tämä ei mikään erikoinen ole. Lentävä Lohiopettelee milloin metsästystaitoja, milloin kalastamista tai pikkukanootin käyttöä joella. Kaikki huipentuu siihen, kun pienen intiaanipojan isä Jätti Lohi ottaa poikansa mukaan puhvelinmetsästykseen. Tosin Lentävä Lohi saa katsella kaikkea suuren kiven päältä.

Jos ajattelee intiaanien historiaa ja todellista arkielämää, niin ei tämä siitäkään anna kovin uskottavaa kuvaa, vaikka toki metsästys- ja kalastustaidot puhumattakaan erämetsissä toimeen tulemisesta oli tärkeää. En kuitenkaan oikein usko, että intiaanileireissä olisi ollut ankkoja kukoista puhumattakaan. Lähinnä tämä tuo mieleen suomalaislasten intiaanileikit, sillä lemmikkikoira nimeltä Tupsu on kovin suomalaiselta kuulostava, eikä tuo ollenkaan mieleen intiaanielämää.

Kuvakirjassa ei ole vuosilukua, milloin tämä on painettu, mutta Arnold  Tilgmannin postikortit ovat ainakin keräilytavaraa ja Tilgmann-nimi tuo kirjaselle jonkinlaista vintage-arvoa.

Mukava lasten kuvakirja.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Enni Mustonen: Lapinvuokko!





Enni Mustonen
Lapinvuokko
Otava, 2010

Saimin kirjeen luettuani tuntui kuin olisin herännyt unesta. Ikävä hulvahti ylitseni, jailo, ja kaikki ne vahvat tunteet, joita ei täällä säädyllisessä maitosuklaan maassa sopinut näyttää julkisesti. En minä halunnut jäädä Uumajaan enkä matkustaa Helsinkiin. Minä tahdoin kotiin Jäälinvaaran taakse, jokivarteen ja aapasuon laitaan. Sinne minä kuuluin ja sinne tahdoin Eliisankin juurruttaa.

Lapinvuokon päähenkilö on nuori ylioppilas Annikki Hallavaara, joka on myös tarinan kertojaääni.  Tapahtumat sijoittuvat Suomen kohtalonvuosiin 1939 ja erityisesti Pohjois-Suomeen ja Lapin maille.  Loppupuolella käväistään myös Ruotsin puolella. Annikki jää jo nuorena sotaleskeksi. Annikin isän kautta Annikki joutuu kytketyksi sotasalaisuuksiin ja kohta hän jo toimii saksalaisen upseerin sihteerinä. Upseeri . Heinrich on naimisissa, mutta ennen pitkää Annikki huomaa kiintyneensä mieheen tavallista enemmän. Kun Heinrichin Saksassa oleva perhe, vaimo ja tytär, saavat surmansa pommituksensa tulee Annikista ja Heinrichistä rakastavaiset. 

Sitten tulee Lapin sota. Heinrich palaa Saksaan, Lappi evakuoidaan ja Annikki lähtee Ruotsiin, jossa hän synnyttää tyttären - Eliisan. Heinrichiin Annikki ei enää saa yhteyttä. Annikki kouluttautuu myös kätilöksi ja kun hän sitten palaa takaisin kotiseuduille hän lähtee kätilöksi Hettaan, jossa hän tutustuu lappalaismieheen Nils-Aslakiin, joka on menettänyt toisen silmänsä sodassa. 

Lapinvuokko oli ihan miellyttävä lukukokemus, vaikkakaan ei ehkä ihan oman vakaumuksen mukaisesti tarina edennytkään. Nuoren naisen kasvukertomus vaikeissa oloissa voisi luonnehtia tätä tarinaa, joka on Pohjatuulen tarinoita - trilogian ensimmäinen osa. 

Lappalaissanasto oli kiinnostavaa, erityisesti sellainen sana kuin kläppi erottui korvaan ristsiriitaisen kiehtovalta. Myös saksalaisia lauseita on tekstin lomassa, mutta niihin pääsee sisälle kertojan, Annikin, kerronnassa.

Kansikuvasta sen verran, että vaalea nainen sopii kyllä tarinan kehyksiin, jos kohta pajunkissoja ihmettelen. Ehkä ne kuvaavat nuoruutta ja elämän kevättä. Pajunkissoilla ja lapinvuokolla vain on aika iso ero.
---
Tällä sain taas yhden kasvin lisää Kirjaherbariooni: Lapinvuokko, Dryas octopetala


torstai 18. elokuuta 2016

Helena Liikanen-Renger: Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa!


Helena Liikanen-Renger
Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa
Atena, 2016
Kansi ja kuvitus Elina Warsta
244 s.







Mitä tulee mieleen, kun puhutaan Ranskasta ja ranskalaisuudesta.. No, ainakin Pariisi ja rakkaus, Bretagne, taiteilijat ja boheemius. Ja niin - tottakai ruoka.  Pikkiriikkisen sitä ja paljon muuta on myös Maman Finlandaise. Kertomus suomalais-ranskalaisesta avioliitosta ja pienen perheen asettumisesta  välimerelliseen ilmastoon Antibesiin, lähelle Ranskan ja Italian rajaa.

Helena Liikanen-Renger uneksi lapsena kirjeenvaihtajan työstä. Hänestä tuli toimittaja ja toimittajan ammattitaito näkyy myös tässä teoksessa sujuvana sanojen ryöpsähtelynä aiheesta toiseen. 

Tie Mikkelistä Yhdysvaltoihin ja sieltä Ranskaan kerrotaan savolaisen jouhevasti. Sanoissa on sekä , sulavaa leikkisyyttä (älkää lukeko turhan vakavalla naamalla) että rivien välistä kurkistavaa arkielämän vakavuutta (kuinka tästä selvitään). Elämä välimerimaastossakaan ei ole aina kadehdittavaa.

Ihanan kiva ja hauska teos! Näin luonnehtisin Maman Finlandaisea. Kirjan lukee nopeasti ja lukiessa on kuin pienellä promenadella katsellen  ranskalaista elämäntapaa kuin näyteikkunoista, elämäntapaa joka vaikuttaa näin suomalaisen silmin sekä kummalliselta että kadehdittavan rennon boheemilta. Tämä boheemius ei tosin näy leikkikentillä, jonne lapset puetaan kuin juhliin ainakin.

Pian opin myös, ettei ranskalaisella leikkikentällä tarvinnut pelätä ykisnäisyyttä. - Siihen liukumäkeen ei saa mennä, se on likainen! Pieni suloinen ranskatar tuli komentamaan tytärtäni jo ensimmäisinä päivinä. Tyttö tarrasi kylkeen. - Tietysti siihen saa mennä, sen kuin menet, sanoin nauraen. Niinpä tyttö meni, toisin kuin muut lapset, tuli onnellisen likaiseksi ja meni vielä uudestaan. Olin pukenut lapseni - ja itseni - halpaketjun sortseihin ja t-paitaan, kuten kalifornialaispuistoissa oli ollut tapana. Nyt se näytti junttimaiselta. Etelä-Ranskassa leikkipuistot olivat kuin coctail-kutsuja: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita. - Kun sinulla on nyt tuo mekko, niin et sitten mene leikkimään, yksi äiti komensi kovaan ääneen. Katsoin pikkuneitiä, joka hopeisessa pitsimekossaan pyöri ympyrää leikkipuiston asfaltilla. Tunsin oloni epävarmaksi. Näittenkö ihmisten joukkoon halusin?


Eksoottisen monikulttuurinen ja persoonallinen elämä solahtaa uomiinsa, ranskalaiset käytöstavat liimautuvat  metsäsuomalaisellakin osaksi selkärankaa. Kaksi suukkoa, mutta kumpi poski? -luku loksahduttaa suun auki. Mitä! Ei voi olla totta! Ihanko siitä on tehty tilastoja, kuinka monta suukkoa pitää poskille antaa ja kumpi puoli suudellaan ensin? 

Vaikka Maman Finlandaisessa välittyy ensisijaisesti rento ja hauska asenne kohti loppua myös vakavoidutaan. Kirja päättyy vuoteen 2015 ja Pariisin traagisiin tapahtumiin. Itse jään pohtimaan, perhe kun asui lähellä Nizzaa mitä sitten tapahtui? Rakensiko mies sen saunan sinne kiiwi-pensaiden kainaloon?

Kirjan ulkoasusta sen verran, että kirja on hyvin käteen sopiva, tuntuu mukavalta sormiin. Kansikuva on raikas ja värit sointuvat hyvin yhteen. Typografia onnistunut ja Elina Warstan lukukuvitukset virkistävät mukavasti kokonaisuuksia. Myös sisäkannen värikkyys ja graafisuus saa minulta lisäpisteitä. Tämä teos on syntynyt lämmöllä ja rakkaudella.

----
Yllättäen saan tällä kuitattua Helmet-lukuhaaste 2016 kohdan 43: Kirjassa on mukana Pablo Picasso.

tiistai 16. elokuuta 2016

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä!

Eunsun Kim  ja Sebastien Falletti
Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
Siltala, 2014
Alkuteos: Corée du Nord. 9 ans pour fuir l'enfer
Suomentanut Pirjo Thorel
195 s.













Olin ollut melkein viikon yksin pienessä, jääkylmässä asunnossamme Pohjois-Korean Undokissa, missä olin syntynyt. Vanhempani olivat syötävää ostaakseen myyneet kaikki huonekalumme matalaa pöytää ja kaappia lukuun ottamatta. Lattiapäällystekin oli saanut lähteä, joten nukuin paljaalla betonilattialla makuupussissa, joka oli kursittu vanhoista vaatteista.--- ---

Tässä lohduttomuudessa 11-vuotias Eunsun odottaa äitiään ja isosiskoaan, jotka ovat lähteneet jonnenkin kauemmas ruokaa etsiäkseen. Odotus osoittautuu pidemmäksi, kuin Eunsun ensin ajatteli ja lopulta tämä alkaa laatia testamenttiaan. 

---- Äiti, minä odotan sinua. Olen odottanut jo kuusi päivää. Tunnen kuolevani pian. Miksi sinä et tule?

Takakansitekstin perusteella odotin hieman rankempaa teosta, kuvauksia kidutuksista yms. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, sillä se yksikin raaempi kohta kuvauksessa sai minut yökkäämisen partaalle. Silti tämä pakomatkakuvaus on koskettava ja puhutteleva matkaraportti siitä, miten äiti ja kaksi lasta lähtevät epätoivoiselle matkalle ylittääkseen kielletyn rajan. He pakenevat eivät niinkään tuon suljetun maan diktatuuria, josta kertoja ei maassa asuessaan tiennyt, vaan nälkää. 

Ensimmäinen pakomatka Kiinan puolelle epäonnistuu, kun heidät palautetaan takaisin Pohjois-Koreaan. Kolmikko joutuu "uudelleen koulutettaviksi". Mitä se sisälsi voi vain aavistaa, Eunsun ei kerro siitä kovin paljon, mutta siinä lyhyessäkin kuvauksessa on tarpeeksi informaatiota. 

Epätoivon ja elinmahdollisuuksien kavetessa perhe yrittää uudemman kerran. Päivät kuluvat, vuodet vierivät - tällä kertaa Kiinassa laittomina maahantulijoina viranomaisia vältellen, kunnes isosisko Keumsun löytää rinnalleen kiinalaisen nuoren miehen ja haluaa jäädäkin Kiinaan. Eunsun ätinsä kanssa sitä vastoin maksavat salakuljettajille päästäkseen rajan yli Mongoliaan ja sieltä edelleen Etelä-Koreaan.

Eunsun Kimin kertomus pakomatkastaan on vaikuttava kaikessa pienuudessaakin. Kerronta polveilee menneisyyden eri tasoissa, lapsuuden ja parempien aikojen hetkissä ja muistoissa sekä kuvauksissa nälänhädän ja pakomatkan hetkistä siihen, kun unelma paremmasta lopulta toteutuu ja Eunsun saattaa jatkaa keskenjäänyttä koulunkäyntiään, nyt Etelä-Koreassa. Kerronnallisesti Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä on enempi kaunokirjallisuutta kuin dokumentti. Mitä jään pohtimaan tästä kirjasta on kansikuva. Onko se kuva Eunsunista? Tuskin, sillä hehän eivät ottaneet paetessaan mitään mukaansa. Se valokuvakin, joka Eunsunilla oli isästään hävisi Tumen-joen virtaan. Kuitenkin lapsi kirjan kannessa katsoo suoraan lukijaan. Siinä katseessa on jotain vavahduttavaa. Sisäliepeestä sitä vastoin löytää hymyilevän Eunsunin, jonka elämä on kovista lähtökohdista huolimatta löytänyt hyvän suunnan. 
---
Tällä mukana Kurjen Siivellä -haasteessa.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
....
Eunsunin tarinan on lukenut myös Hanna Kirjainten virrassa, Hanna on teoksessa kuullut lapsen äänen ja kyllä, se on kuultavissa, joskin kertojaminä on vuoroin lapsi, vuoroin jo aikuistunut nuori nainen. Marjatta puolestaan on löytänyt informatiivisemman puolen kaunokirjallisen kerronnan lomasta. Bleue Kirjapolkuni-blogista puolestaan pitää teosta enemmän selonteokona kuin kaunokirjallisuutena,

perjantai 12. elokuuta 2016

Jaakko Sahimaa: Itke itkusi pihlajapuu!




Jaakko Sahimaa
Itke itkusi pihlajapuu
RV-kirjat (Ristin Voitto), 1988
318 + 1 s.

Kansikuvitus: Omppu (Osmo Omenamäki)

Kuin jotakin hyvin vierasta aristellen Heikki käveli Niementorpan pihamaalla. Vasta kylvetyt kasvispenkit  tuoksuivat pihan laidassa ja juuri kunnostettu pieni perunamaa oli valmis istutettavaksi. Mutta muuten tienoo oli täysin hiljainen. Ketään ei tuntunut olevan kotosalla.
Heikki kiinnitti huomionsa valtaisaan pihlajapuuhun, joka kasvoi pihamaan pohjoisella laidalla. Olihan hän ennenkin nähnyt suuria pihlajia, mutta tämän puun muoto oli varsin erikoislaatuinen. Jostakin luonnon oikusta puun oksat muodostivat lähes täydellisen kartan Suomesta.

Päähenkilö: Heikki Metso
Aika ja miljöö:  Suomalainen maaseutu ja taistelukentät jatko-sodan aikaan
Teema: Sota, elämän myllerrykset ja hengellinen herääminen

Heikki Metso on palannut siviiliin oltuaan talvisodan kurimuksessa. Karjala on menetetty ja Heikkikin menettänyt isän ja kotinsa. Äiti löytyy perimältään tilalta jostain Savon suunnalta. Naapurista. Rahikkalasta Heikki saa savottahommia äitinsä Liisan auttamisen oheen.

Vihanniemen halkoliiteri oli sijoitettu pienen navettarakennuksen toiseen päähän. Sen sivustalle oli talvella ajettu melkoinen määrä rankoja. Liisa oli yrittänyt niistä nihrata tylsällä sahalla halkoja, mutta melko laihoin tuloksin. Rankakasalla olikin nyt ensimmäinen Heikin työmaa kotiintulon jälkeen. 

Ristiriita kerronnassa:

Miksi Niementorppa on vaihtunut Vihanniemeksi? 
 
Hieman juonesta:

Elämä Vihanniemessä kuitenkin katkeaa, kun Heikki kutsutaan takaisin armeijaan. Uusi sota on alkanut.

Heikki saa tovereikseen nuoren Hempan, joka mieluummin onkisi ja ampuisi hirviä sekä Jussi Papusen. Kolmikko luo syvät siteet ja mudostavat yhdessä kaukopartiojoukon. Yhdessä he myös sodan kauhujen keskellä pohtivat hengellisiä. 

Itke itkusi pihlajamaa on ennen kaikkea sotakirja. Se kuvaa kaukopartiotoimintaa Rukajärvellä, kunnes kolmikko pyytää siirtoa Karjalan kannakselle ja kulminoituvat Äyräpään loppukahinoihin, jossa Heikki haavoittuu vakavasti, Jussi jää vangiksi ja Hemppa on pyrkimässä yli, kunnes hänet siitä estetään.

Sahimaan kerronta on sodan kauhujakin kuvatessa leppoisaa, ei sodan kauhuja ja hirvittävyyksiä esiin tuoden, jos jotain niistäkin mainitaan. Itke itkusi pihlajapuu on myös ennen kaikkea kaunokirjallista fiktiota. Vaikka se siis sijoittuu jatko-sodan aikaan on historialliset viitekehykset hyvin ylimalkaisia. Sahimaan tarkoitus ei alun alkaenkaan ole ollut kirjoittaa puhtaan historiallisesti ja alkupuheessaan lukijoille hän mainitseekin, että "ettette mikroskoopilla etsisi kirjastani historiallisia tapahtumia juuri sellaisina kuin ne koettiin". 

Itke itkusi pihlajapuu kertoo sodan vuosista niin taistelutantereella kuin kotirintamallakin. Se  kertoo yksilöiden  taistelusta ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. 

Muutama puhutteleva lausahdus:
 

- Sodan hekuma on kuitenkin sellainen, että se vie herroilta järjen

- Ei ihminen ole onnellinen, jos päivästä toiseen nukkuu.

--- --- ---
Tällä saan uuden kasvin kirjaherbariooni: Pihlaja (Sorbus aucuparia)

torstai 11. elokuuta 2016

Liebster Award haastepohdintoja!


Sain haasteen Marikalta.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (alla oleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kysymykset, jotka Marika esitti:

1. Kerro kirjasuositus jokaiselle vuodenajalle eli kirja kesään, syksyyn, talveen ja kevääseen.  

Kesä: Anni Swanin Kaarinan kesäloma
Syksy:Milderd Walkerin syysvehnää
Talvi: Charles Dickensin David Copperfieldin seurassa talvi-illat kuluvat mukavasti
Kevät: F.H.Burnetin Salainen puutarha, koska se on täynnä kevättä ja elämän heräämisen aikaa.
2. Jos sinulla olisi ajallisesti mahdollista perustaa uusi blogi, millaisen blogin perustaisit? 

Onhan noita ideoita ja ajatuksia mielessä. Olen harkinnut uuden blogin perustamista, sellaista, joka yhdistäisi osan näistä aikaisemmista blogeista. Myös interaktiivinen virtuaaliaapinen on ollut ajatuksissa.  Kirjoittajablogi, jossa tarinoitaisiin yhdessä ja erikseen olisi myös innoittava.

3. Oletko kiinnostunut Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksista sen vuoksi, että heille on myönnetty ko. palkinto? 

En. kirjoissa kiinnostaa enemmän aihe ja tyyli, itse tarina. 


4. Minkä kirjan sivuille haluaisit hypätä mukaan osaksi tapahtumia?

Tahtoisin olla osa Coolidgen tyttökirjasarjaa ja nauttia elämästä suojaisassa coloradolaisessa laaksossa. Toisaalta olen niin suomalaishenkinen, että Anni Swanin Pikku pappilaankin olisi mukava asettua.

5. Mainitse muutama kirja, jonka kansikuva on mielestäsi erityisen hieno ja sinun silmääsi miellyttävä.


F.H.Burnetin salainen puutarha, josta on ilmestynyt uusia lyhentämättömiä suomennoksia ja erilaisia kuvateoksia. Tämä, ymmärtääkseni alkuperäisteoksen alkuperäiskuvituksen sisältävä teos kiinnostaisi minua kovasti. Kauniit ovat kannet myös tässä toisessa versiossa.





Myös John Galsworthyn Omenapuu-kirjassa on kauniita kansivaihtoehtoja.

Silmän miellyttämisestä puhuttaessa en voi olla mainitsematta myöskään tätä Eleonor Clymerin kirjaa Intiaanipoika Oravanjalka, jonka kannet sykähdyttävät mieltäni niin  värin kuin aiheen puolesta.





6. Onko jokin kirjagenre tai -laji (esim. muistelmat tai historialliset romaanit) erityinen suosikkisi? 

Tyttökirjat, romanttishistoriallinen kertomakirjallisuus ja intiaanit.

7. Tykkäätkö tehdä listoja asioista? 
Enpä juuri. Joskus listaan jotain kiinnostavia kirjoja tai asioita, jotka listat sitten jäävät  kiertelemään tyhjänpanttina, kunnes heitän ne roskiin.

8. Mainitse 1-3 kirjailijaa, joiden uusista kirjoista olet todella kiinnostunut. 

- Sotakirjat eivät ole erityisesti minun kiinnostuksen kohteita, mutta - Timo Malmin Äyräpään luutnantti kiinnostaa sotavankeusteeman vuoksi, johon aiheeseen minulla on sukuhistoriallisesti yhdistävä tekijä.
- Kettu-Koutaniemi-Seppälän Fintiaanit on aiheeltaan kiinnostava.
- Francine Riversin Vapauttava rakkaus


9. Mikä on suosikkimakusi jäätelökioskilla? 

Kuningatar, eli mustikan ja vadelman yhdistelmä. Minua kiinnostaisi kovasti maistaa myös tätä Ingmanin uutuutta, jossa yhdistyyvaniljajäätelö ja jaffalimsa.

10. Seuraatko olympialaisia? Jos seuraat, mitkä lajit sinua kiinnostavat? 

En seuraa.

11. Mikä tuoksu tai maku kuvaa parhaiten viimeksi lukemaasi kirjaa? 
Tulenhehku niin hyvässä kuin pahassa. Hmm. Tuoksuuko tuli, maistaa sitä ei ainakaan voi. Sen lämmön voi vain aistia tai siinä voi polttaa itsensä ja sitä kavahtaa. Tämäpä onkin vaikea kysymys. Luin nimittäin viimeksi John Bunyanin Kristityn vaelluksen. Minun on hyvin vaikea löytää siihen mitään tuoksua tai makua, mutta ei se maistunut myöskään makunsa menettäneeltä purkaltakaan, joten sanotaan nyt - hieman kirpeähköltä. Ja niin, tuoksuuhan savu, joten sanotaan, että savulta tuoksui.

....
Omat kysymykseni:

1.   Kirja, joka kaikkien suomalaisten on mielestäsi luettava?
2.   Kirja, jonka lahjoittaisit
      a ystävälle
      b äidillesi tai isällesi
      c presidentille, jos saisit kutsun vieraisille?
3.   Mikä on paras koko ja muoto kirjalle?
4.   Onko kirja ilman sanoja oikea kirja?
5.   Mihin vuorokauden aikaan mieluiten luet?
6.   Pelkäätkö koskaan lukiessasi?
7.   Sinut on kutsuttu lukuvierailijaksi lasten päiväkotiin. Lapset ovat iältään 4-vuotiaita.
      Minkä kirjan lukisit heille?
8.   Olet saanut kutsun vanhainkodin virikepäivään ja sinun toivotaan lukevan asukkaille jotain.
      Mitä lukisit?
9.   Väsyneenä edellisistä vierailuista pääset kotiin ja rojahdat sänkyyn. Luetko jotain ja jos,
       niin mitä?
10.  Kirja, jonka toivoisit omaksesi?
11.  Kirja, jonka haluaisit jättää testamenttina jälkeesi?

Haasteen annan eteenpäin seuraaville:

Annille Maailman ääret -blogista
ja

Sinulle, joka haluat vastailla näihin kysymyksiin, joko kommenttiboksissa tai omassa blogissa postaten.




maanantai 8. elokuuta 2016

John Bunyan: Kristityn vaellus!

John Bunyan
Kristityn vaellus
Kirjaneliö, 1977
Alkuteos: The pilgrim progress
Suomennos: ?
186 s.













Kristityn vaellus on kirja, joka jokaiselle tyttökirjojen lukijalle on tuttu, onhan siihen viitattu ainakin niin L.M.Alcotin Pikku naisia kuin L.M.Montgomeryn Runotyttö -teoksissa.

Kristityn vaellus on allegorinen teos, jossa vertauskuvia käyttäen kuvataan hengellistä heräämistä ja ihmissielun vaellusta kohden  Taivaan valtakuntaa. Voisi jopa sanoa, että Kristityn vaellus on kaikkien nykyisten fantasiakirjojen äiti, jos kohta Kristityn vaellusta ei pidä ottaa ainaostaan taruna, vaikka jotkut sen voivat sellaisena ottaakin, riippuu kunkin yksilön vakaumuksesta 

John Bunyan oli itse kuljeksivan vaskisepän poika ja julkijumalaton, kunnes erään kerran koki muutoksen elämässään. John Bunyan alkoi kirjoittaa Kristityn vaellusta ollessaan vankilassa uskonsa takia. 

Tarinankerronnallisesti Kristityn vaellus on uni, jota tarinan kertoja (John Bunyan) kertoo.

Unessani näin Kristityn sitten kulkevan, kunnes hän tuli kummun juurelle, missä näki hieman tien  syrjässä kolme miestä sikeästi nukkumassa kahleet jaloissa. Heidän nimensä olivat Tyhmä, Laiska ja Pöyhkeä. ---- Tyhmä sanoi: En näe mitään vaaraa. Laiska virkkoi: Vielä vähän unta; ja Pöyhkeä vastasi: Jokaisen  tynnyrin täytyy seisoa omalla pohjallansa. Niin he vaipuivat jälleen unen helmoihin ja Kristitty jatkoi matkaansa. 

Kristityn vaellus on myös hyvin näytelmällinen kertomus, sillä kirjassa on paljon repliikein ilmaistuja vuorosanapuheluja. 

Kristitty: Hänen nimensä on Lavertelija. Hän asuus kotikaupungissamme. Ihmettelen, ettet häntä tunne. Mutta kaupunkimme on suuri.
Uskollinen: Kenen poika hän on ja missä hän asuu?
Kristitty: Hän on erään Suupaltin poika ja asuu Lörpöttelijänkadulla. Kaikki, jotka hänet tuntevat, nimittävät häntä Lörpottelijänkadun Lavertelijaksi. Mutta huolimatta hyvästä kielestänsä hän on ikävä toveri.

jne.

Kristityn vaellus on klassikko. Se on ilmestynyt monilla kielillä ja monina painoksina. Minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon Päivä OY:n 2009 ilmestynyt Uusi Kristityn vaellus -teos eroaa tästä vanhemmasta käännöksestä. Myös Aika OY:ltä ilmestsynyt lapsille suunnattuun versioon olisi mielenkiintoista tutustua. 

Kristityn vaellus on kirjoitettu yksilönäkökulmasta. Pääpaino on yksilön kasvussa ja selviämisessä. Minua hieman häiritsi muutamat kohdat teoksessa, kun Kristitty näki, kuinka jotain kurjaa sielua oltiin viemässä tuhoon, eikä hän yrittänyt tehdä asialle mitään, vaelsi vain eteenpäin onnellisena omasta tilastaan. Toisaalta näkökulma on juuri siinä, kuinka Kristitty selviää kaikista vaaroista päämääräänsä. Ja jos otetaan oma kristitty olemukseni, niin mitä minä sitten teen... eli sormi osoittaakin omaan napaan.

Jos ajatellaan 1600 luvun englantia, ajateltiin silloin monessa asiassa toisin. Historialliset ja poliittiset viitekehyksetkin olivat toisin. Jos ajatellan tätä suomennosta nykyaikana, niin yksi poliittisesti epäkorrekti kohta tässä on, kun Kristitty kuvaa Lavertelijaa, että tämä on  (jos mahdollista) petoksessa ja kavaluudessa pahempi turkkilaisia. Nykyaikana ja maailmanpolitiikka huomioiden tämä kohta ei ole kovinkaan korrekti. 

Päätös

Näin kerroin, kulkija uneni sulle:
Sen voitko tulkita itselles, mulle
tai tuttavallesi jollekulle?
Mut tulkintoja sä vääriä kaihda
ja ällös totuutta valheeksi vaihda.
Sä välttyös turhista arvailuista
ja kuori kuorena pitää muista!
Myös toivon, ett' unta ei pilkattaisi;
sen tehtävän houkille antaa saisi!

Siis syrjään voit nyt verhon siirtää
ja syvään katsoa, mielees piirtää
totuuden, jonka sä kuvain alta
kai löydät, kuunnella sitä nyt malta!
Jos löydätkin olkea, kuonaa ja puuta,
ne pois voit viskata ilman muuta,
mut talleta kuitenkin ydin ja kulta,
vaikk' oisi sen peittona lika ja multa.
Mut kaiken jos hylkäät, sä vastuun kannat
ja uneen uuteen näin aiheen annat.

Niinpä, jos tuo yksi kohta nyt onkin Bunyanin lopetusrunoa lainatakseni olkea, kuonaa ja puuta, niin Kristityn vaellus on kuitenkin klassikko, johon kannattaa tutustua ja ajatuksella lukea.

-----

Tällä kirjalla otan osaa Läpi historian -lukuhaasteeseen: 1600-luku. 

lauantai 6. elokuuta 2016

Kansojen juurilla on vaellettu!

Suketus: KANSOJEN JUURILLA -HAASTE!

KANSOJEN JUURILLA -lukuhaaste on ollut minun mieleeni. Minä vain yllätyin, kun huomasin, että nyt tuleekin kiire, sillä haaste olikin ilmoitettu päättyväksi jo 9. päivä tätä kuuta. Ehdin kuitenkin lukea seitsemän kirjaa, joista neljä intiaaniaiheisia, yksi maoreihin liittyvä ja sitten siinä ja siinä hilkulla, voiko sitä lukea mukaan tuo Lappia käsittelevä, jossa sivuttiin saamelaisuutta. Ehkä nyt kuitenkin niukin naukin sain haasteen suoritettua, jos armollisia ollaan. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin ehkä löytänyt jonkun kunnon kaunokirjallisen teoksen saamelaisiin liittyen, nyt kirjastoauto, jolla lähinnä pystyn käymään oli heinäkuun lomalla eikä kiertänyt ja näin olin omien varastojen varassa.

Tässä vielä listaus tähän haasteeseen lukemastani.

1. Irja Klemola: Nopsajalka ja Tähtisilmä
2. Ulf Uller: Haukansilmä ja Minnetonka 
3. Welma Wallis: Kaksi vanhaa naista 
4.  Berta ja Elmer Hader: Urhea Metsämies
5. Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi (saamelaisuutta sivutaan)
6. Witi Ihimaerar: Valasratsastaja 
7. Eleanor Clymer: Intiaanipoika Oravanjalka 

Kiitos Suketus kivasta ja innoittavasta haasteesta.

tiistai 2. elokuuta 2016

Eleanor Clymer: Intiaanipoika Oravanjalka!



Eleanor Clymer
Intiaanipoika Oravanjalka
Kuvittanut Ingrid Fetz
Otava, 1969

Alkuteos: Chipmunk in the forest
Suomentanut Marja Leskinen
39 + 1 s.

"Kauan sitten asusti erään sakean, synkän metsän keskellä pieni intiaanipoika. Hänen nimensä oli Oravanjalka."

Näin alkaa tämä pieni herttainen lastenkirja, joka kertoo intiaanien elämästä Pohjois-Amerikan metsissä. Oravanjalan koti ei ollut tipi, niin kuin ensimmäisenä tulee mieleen intiaaniasumuksista. Tipit kuuluvat kuitenkin tasangoille, ei metsiin, mihin tämä kirja sijoittuu.

Oravanjalan perheeseen kuului äiti Auringonkukka, isä Lentävä Nuoli ja Pikkuveli (ei erityistä nimeä). Lisäksi Oravanjalan tärkeisiin ihmisiin kuului äidin veli, eno Hirvensurma, jonka tehtäviin kuului opettaa pojalle ne tiedot ja taidot, mitkä intiaanpojalle kuului.

Eräänä päivänä Oravanjalan on määrä lähteä Hirvensurman kanssa metsälle oppiakseen kunnon metsästäjäksi. Oravanjalalla oli kuitenkin salaisuus: hän pelkäsi. Pelkäsi metsää.

Intiaanipoika Oravanjalka kertoo paitsi intiaanielämästä, myös monen pienen lapsen elämään kuuluvasta asiasta - pelon voittamisesta. 

Ingrid Fetzin kuvitus tarinaan on upea ja aidonoloinen metsäintiaaniyhteisöä kuvaava. Intiaaniheimo ei mainita, itselleni tulee kuvituksesta  mieleen huronit tai irokeesit, mutta olihan heimoja toki muitakin. Hieman minua kuitenkin suomennos paikka paikoin mietityttää. Oravanjalan kerrotaan asuneen hirsistä ja kaarnasta tehdyssä talossa ja edelleen, että savu nousi piipusta. Kirjan kuvituksessa ei savupiippuja näy, vaan katossa on yksinkertainen reikä, josta savu pääsee ulos. 




Löysin tämän kirjan nettiantikvariaatista pitkällisen etsinnän jälkeen, kun olin eräässä yhteydessä kuullut tätä kirjaa kehuttavan. Eikähän tämä yhtään hullumpi kirja ollut. Tarina kulki sinä sadun ja toden rajamailla, mutta aitoa intiaanielämää myötäillen.
--
Tällä mukana Kansojen juurilla haasteessa.