lauantai 30. huhtikuuta 2016

Charlottte Bronte: Kotiopettajattaren romaani!

Charlotte Bronte
Kotiopetajattaren romaani
Karisto, 1987
541 + 1 s.

Alkuperäisteos: Jane Eyre
Suomennos ja esipuhe: Kaarina Ruohtula





Alku:
Sinä päivänä meidän oli mahdotonta lähteä kävleylle. Tosin olimme aamulla kuljeskelleet lehdettömässä metsikössä tunnin verran, mutta päivällisen tienoissa (silloin kun ei ollut vieraita rouva Reedillä oli tapana aterioida aikaisin) alkoi puhaltaa hyytävän kylmä tuuli, joka nostatti niin synkät pilvet ja rankan sateen, ettei enemmästä ulkoilusta voinut olla puhettakaan.

Hyytävän kylmät tuulet puhaltelevat kymmenvuotiaan orvon Jane Eyren elämässä. Rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys, kiusaaminen ja hyljeksiminen ovat sanoja, jotka kolahtavat kolkkoina ja kovina.

Olen lukenut Kotiopettajattaren romaanin useammankin kerrran, mutta eri käännöksenä. Siksi oli kuin olisi lukenut aivan uutta teosta, kun nyt tartuin tähän Kariston painokseen ja Kaarina Ruohtulan käännökseen. Yllättäen huomasin lukiessani Janen lapsuudesta ajattelevani L.M.Montgomeryn Emilyä, Pientä runotyttöä. Olinhan kyllä jo aiemmin huomannut Runotyttöjä viimemmäksi lukiessani yhtymäkohtia tähän teokseen, mutta nyt näitä yhtymäkohtia löytyi lisää.

Janen kauhu Punaisessa huoneessa oli kuin olisi katsellut pienen Emilyn kauhua tätinsä vierashuoneessa. Emily ei pyörtynyt kauhusta niin kuin Jane teki, mutta tunnelma oli yhtä vakuuttava.

Kotiopettajattaren romaani on hieno teos, syystä klassikkomaineensa ansainnut. Henkilöt on hyvin kuuvattuja, monipuolisia ja vivahteikkaita. 

Jane, päähenkilö kuvataan näin:

Kuka moittii minua? Epäilemättä moni ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä; luonteeni oli levoton ja se oli usein tuskallista. Silloin tuotti helpotusta kävellä edestakaisin kolmannen kerroksen käytävässä  turvallisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Siellä katselin niitä näkyjä, joita kohosi sieluni silmien eteen - ja niitä oli paljon ja loistavia; siellä annoin vapaan vallaan tunteille, jotka paisuttivat sydäntäni yhtä aikaa tuskallisina ja riemukkaina; ja parasta kaikessa - siellä sisäinen korvani kuunteli herkkänä tarinaa, jota mielikuvitukseni herkeämättä sepitti ja kertoi; siihen tarinaan sisältyi kaikki se tapahtuminen, elämä, tuli, tunne, jota ikävöin ja jota ei ollut todellisesssa elämässäni. 

Jane Eyreen viitataan kirjallisuudessa tietynlaisena naistyyppinä. Ei nyt muistu mieleen mitään erityistä esimerkkiä, mutta minun mielikuviini on piirtynyt, että Jane Eyre -tyyppi on sellainen arka, hiljainen ja väritön tyyppi, mutta eihän todellinen Jane Eyre tällainen ole. Jane Eyre on vahva nainen, joka halusi säilyttää itsekunnioituksensa. Hän ei ehkä ollut kaunis niiden kauneuskäsitysten mukaan, mitkä kulloin ovat olleet vallitsevia, mutta hänesstä oli sisäistä hehkua ja luonteen lujuutta. Ei, arka hän ei ollut.

Kotopettajatteren romaani on monipolvinen teos. Paitsei luonteita, sen tapahtumat ovat vaiherikkaita arkisesta epätavanomaisiin, tunnelmat aurinkoisesta synkkiin ja kauhuntäyteisiin.
 
Mikä minua lukiessani mietitytti oli juuri nuo yhtymäkohdat Runotyttö-kirjoihin ja erityisesti halusin tietää, löytyykö suomennoksesta sitä kohtaa, mikä kerrotaan Pieni Runotyttö -teoksesssa.

"Hän pysähtyi ja otti maasta asterin. Emilian korko oli tallanut sen kokonaan ja pahoin ruhjonut sen. Mutta illalla hän pisti sen Jane Eyren lehtien väliin merkitsemäänsä paikkaan, jossa oli säkeet:

Hän lailla sateenkaaren väikkyi
niin usein unieni tiellä läikkyi.
Laps' kyynelpisarain ja auringon
hän päivänsäde ainut tiellä on.

Luo ilonloisteen kirkkaan suloisen,
varjoissa vaeltajan polullen!
Kun häntä muistan, kohti vaaroja
käyn pelkäämättä, usko vahvana.
(L.M.Montgomery: Pieni runotyttö. Suomennos I.K.Inha. WSOY, 1948)

Oodotin kovsti milloin ja missä yhteydessä runosäkeet tulevat vastaani, mutta eivät ne tulleet. Eikä niitä ollut muistaakseni myöskään siinä WSOY:n painoksessa, jonka aiemmin luin. 

Tästä herää kysymys, onko Kotopettajattren romaani kenties suomennetty lyhennettynä? Miksi Inha käännöksessään viittaa tähän teokseen, jos siinä ei tällaista runoa ole? Nytpä haluankin kovin mielelläni löytää sen alkuperäisimmän Jane Eyren version saadakseni vastauksen tähän kysymykseen.


torstai 28. huhtikuuta 2016

Jean-Dominic Bauby: Perhonen lasikuvussa!



Jean-Dominic Bauby
Perhonen lasikuvussa
WSOY, 1997
Alkuteos: Le scaphandre et le papillon
Suomennos Anu Partanen ja Ville Keynäs
115 s.

Alkulause: 
Kuluneen pellavaverhon takaa pilkistävä maidonvalkea valo kertoo, että on aamu.

Jean-Dominic Bauby oli Ellen-lehden päätoimittaja, kun hänen elämänsä eräänä päivänä  muuttui totaalisesti. Hän sai aivohalvauksen ja locked in -syndrooman, jossa ihmisen keho on liikkumaton, mutta tajunta toimii. Baubylla toimi ainoastaan toinen silmä, jonka avulla hän saattoi kooman jälkeen kommunikoida.

Perhonen lasikuvussa on pieni suuri teos. Mitä liikkuu ihmisen mielessä, kun hän huomaa olevansa kehonsa vanki? Perhonen lasikuvussa on tajunnanvirtaa juuri tällaisissa oloissa. Teoksen vaikuttavuus piilee sen yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden paradoksissa. Kun ajattelee omia yrityksiään saada ajatustensa sirpaleista kokoon järkevä kokonaisuus luettavaksi ei voi kuin ihmetellä sitä ilmaisun ja tahdonvoimaa, jolla tämä teos on saatu aikaan. Ajatella ensin, mitä tahtoo sanoa. Päntätä se päähänsä lause lauseelta ja pitää muistissaan, niin että pystyy kirjain kirjaimelta silmän avulla kertomaan, mitä tahtoo kertoa. 

Baubyn teos on pelottava kirja sillä se herättää ajatuksen - entä jos....  Mutta se, joka elää, ei saa pelätä. Ei pidä pelätä lukea pelottavistakaan asioista, jos ne voivat rohkaista, jos ne antavat siemeniä elämälle, uusille avarammille ja valoisammille ajatuksille.

 Perhonen lasikuvussa on myös tarina siitä, kuinka merkityksellisiä ihmissuhteet ovat. Olla vankina omassa kehossaan ilman ainuttakaan välittävää, huolehtivaa, ymmärtävää läheistä tuntuisi kovin karulta kohtalolta. Jokainen tarvitsee rinnalleen jonkun jakamaan ajatukset - sen, että elämä on enemmän kuin pelkkää olemassaoloa.


Mielenkiintoinen kirjallisuusviite:

Ensimmäinen kirjallisuudessa mainittu locked in -syndrooma tapaus löytyy tämän teoksen mukaan Dumasin n teoksesta Monte Criston kreivi Papa Noirtierin hahmossa. En ole teosta lukenut, filmattuna kyllä nähnyt - miten en muista tuollaista hahmoa? Onko hahmo sinulle tuttu?

Muita locked in -syndroomaa käsitteleviä kirjoja (joita en ole lukenut)

Marja Korhonen: Häivähdyksiä -erityinen elämäni.
Kati Lepistö: Silmänräpäys
----

Tällä mukana Helmet lukuhaaste 2016 kohta 48: kirjassa on alle 150 sivua.

Perhosen lasikuvussa on lukenut myös Lukuisa-blogin Laura, jolle aiheesta tehty elokuva  tuli enemmän iholle kuin kirja, jonka runollisuus hieman häiritsi häntä sekä Tahaton lukija, jonka mielestämyöskin  kirja oli hengeltään runollisempi kuin  aiheesta tehty elokuva.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Ulf Uller: Hauukansilmä ja Minnetonka



Ulf Uller
Haukansilmä ja Minnetonka
Otava, 1960
Alkuteos: Hauköye og Minnetonka
Suomentanut Hertta Tiitta-Saarinen
89 + 1 s.

Harjanteen korkeimmalla töyryllä istuskeli kaksi miestä innokkaaseen keskusteluun syventyneenä. Toisella heistä oli yllään vyöllä kiinnitetty kauhtunut hirvennahkanuttu ja kapealahkeisest housut, joiden päälle oli pauloitettu tukevat ja kestävän näköisest säärykset. Pyöreän turkislakin niskapuoleesta riippui pari näädännahkaa. Vaikka mies ei paljon elehtinytkään puhuessaan, näyttivät nahhkojen mustat kärjet olevan lakkaamattomassa, sinne tänne ryöpsähtelevässä liikkeessä. Kasvot olivat auringonpaahtamat ja muodostivat voimakkaan vastakohdan vaaleille, kirkkaansinisille silmille. Juuri silmiensä mukaan hän oli saanut nimensäkin - Jääsilmä - sillä täällä metsien keskellä, intiaanien parissa, siniset silmät olivat perin harvinaisia. Intiaanien kielellä hänen nimensä kuului Istpaza.

Näin alkaa Simon Henssonin seikkailu ystävänsä Pela-Athin eli Haukansilmän kanssa  heidän matkatessaa kohti preeriaa ja ystävänsä Wamdi-lutan, eli Punaisen Kotkan leiriä.

Haukansilmä ja Minnnetonka on neljäs osa Ulf Ullerin Haukansilmä-sarjaa. Kepaoisesti kirjoitettu tarina on ehkä enempi pikkupojille suunnattu seikkailu, jossa ei kovin syvästi käydä hahmottamaan intiaanien oloja.

Vaikka Simon Hensson, joka siis on valkoinen siirtolainen, jonka tarkoituksena on perustaa kauppa-asema Mississipin varteen onkin ystävystynyt Shavano Haukansilmän kanssa ja he taas ovat hyvissä väleissä Sioux-päällikkö Punaisen Kotkan heimon kanssa, niin intiaaneja kuvataan aika yksioikoisesti.

--- hän saattoi näet kertoa, että nämä olivat olleet vaeltelevan pawnee-heimon jäseniä ja pelättyjä siksi, että pelkkää villiä verenhimoisuuttaan armottomasti surmasivat jokaisen, jonka tie leikkasi heidän teitään.

Matkalla Punaisen Kotkan leiriin Jääsilmä-Simon ja Haukansilmä kohtaavat erinäisiä vaeltelevia intiaaniryhmiä, pelastavat joitakin joidenkin käsistä, muun muassa nuoren Minnetonka-neidon, johon Haukansilmä rakastuu ja saa sitten vastaansa mustasukkaisen akisitan, eli soturin Haratan, joka puolestaan ryöstää Minnetonkan.

Saavatko Haukansilmä ja Minnetonka toinen toisensa? Sen jätän kertomatta, kerron vain sen, että Haukansilmä-tarinat muodostavat yhtenäisen jatkumon ja sijoittuvat 1800-luvun alkuun ennen suuria intiaanisotia. 

Teoksessa on joitakin intiaanikielisiä nimiä, joista jotkut ovat tuttuja, joistakin mietin, onko ne aitoja (no, miksei olisi, jos osa on). Intiaaniheimojen sillisalaatti on hieman häiritsevää, kun puhutaan dakotoista ja siouxeista, ogalalloista ja hunkapapaer-intiaaneista tekemättä sen enempää selvää onko kyse yhdestä ja samasta vai jostain eri ryhmästä. 

Tosiasiahan on se, että on olemassa intiaanikansoja (nation)  jotka muodostavat heimoja (tribes)  ja nämä taas eri haaroja (branch) ja nämä taas eri ryhmiä (band) Esimerkiksi Sioux-heimon hierarkiassa on neljä  haaraa ja näillä jokaisella erilaisia ryhmiä.

Haukansilmä-kirjassa heimot ja ryhmät vilistävät silmissä ja koko hierarkia on ihanasti sekaisin, ainakin lukijan mielessä, mutta mitäpä tuosta. Lisäksi kirjoitusasut on sitä mitä on. Intiaanitutkimus on sitten kuusikymmenluvun lisääntynyt ja tarkentunut ja kirjoitusasutkin vaihdelleet, mutta kyllä minua esimerkiksi hunkapapaer-muoto hieman hymyilyttää. 

Hierarkiaa ja intiaanipäällikön asemaa kuvastanee päällikkö Punaisen Kotkan lausahdus:  --- --- Minnetonka on vain tyhmä tyttölapsi --- ---  Lausahdus liittyy toki kolmiodraamaan Minnetonka - Harata - Haukansilmä, mutta kyllä lausahdus kolahti, vaikka en mikään feministi olekaan. 

Tyttöjen tai poikien kirja, niin minuun tässä kirjassa suurimman vaikutuksen tekee kansikuva. Se miellyttää minun taiteellista silmää ja nostalgisuuteen taipuvaista mieltäni. Olisi mielenkiintoista saada näistä uudistettu suomennos, enkä tiedä, josko näitä suomenkielisiä versioita olisi lyhennettykin, Ainakin ruotsinkielisissä painoksissa tuntuisi olevan reilusti enemmän sivuja, mikä ei välttämättä selity painoteknisillä syillä. 
....
Tällä mukana  Kansojen juurilla -haasteessa.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Runa (Elsa Beskow): Valkolilja!


Runa
Valkolilja
WSOY, 1919
350 s.

Suomentanut M.S.












Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa sen vuoksi oli sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianimo. Sen ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei ollut pihan, vaan järven puolella.
Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa ja se oli Anna. 

Valkolilja on hyvin runamainen teos, se tarkoittaa 1900-luvun taitteen, alun tunnelmaa henkivä, romanttis-hengellissävytteinen teos. Sen päähenkilö on Anna, nuori herkkä viaton tyttö, johon kylän naisia vihaavan lääkärin poika Alan Bentick ihastuu. Todellisuudessa Alan on rakastunut Kapteeni Clareuksen, Borgin kartanon kotiopettajattareen Luciaan, jota hän ei kuitenkaan tunnu saavan Lucian menneisyydessä kokemien traumojen takia. Lucia varoittaa Alania satuttamasta Annaa. Hän näkee, että Alan vain leikittelee toisen heräävillä tunteilla. 

Kirjan nimi Valkolilja on hyvin symbolinen. Sen Annalle antoi Alan. 

Kirjan kerronta on hieman vanhahtavaa, mutta ihan mielenkiintoista jossa psykologisella tarkkuudella kuvataan ihmisten luonteita ja ajatusmaailmaa. Pidin kyllä tarinasta, jos kohta täytyy sanoa, että tarinan kerronta loppupuolella hieman lätsähti.  Tämä johtui ajallisesta etenemisestä. Rivien väliin jäi paljon lausumatonta.

Kirjalle on olemassa myös jatko, Valkoliljan tytär ja minun kyllä tekisi mieleni lukea sekin. 

Runa on nimimerkki, jonka  takaa löytyy lastenkirjailijan ja taiteilijana tuttu Elsa Beskow. Lasten kuvakirjoihin verrattuna tämä niin kuin muut Runan teokset ovat kyllä hyvin syvällisiä, herkkiä - kyllä, mutta hyvin erilailla herkkiä kuin lapsen satumaailmaa kuvaavat teokset. 
....
Tällä saan Kirjaherbariooni uuden kasvin: Lilja.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Eeva Heilala: Omenat omasta puusta!

Eeva Heilala
Omenat omasta puusta
Tammi, 2006
107 s.








"Sinä olet sentään perunoiden ohella poiminut runojakin pelloiltasi"

Eeva Heilalan runokirja Omenat omasta puusta lähti mukaani kirjastoautolta. Kaunis kansi ja maaseudun elämästä ponnistava runous kuulosti lupaavalta, vaan kuinkas kävi. Niin kiehtovia, kauniita, syväluotaavia ja elämänmakuisia säkeitä kuin kirjassa olikin, niin yksi kurja kavala mato vei kaiken ilon omenoista.

Heilala on maatalon emäntä Pohjanmaalta. Arjesta -  elämästä eletystä, nähdystä ja koetusta kumpuavat säkeet ovat ajattomia aforismeja,  joita tulee lukea ajatuksella, hiljaa ja hitaasti virittyen, jotta sanat solahtaisivat sisimmän kaikukoppaan, vastakaiun sävelen soidakseen.

Jos haluat 
että Jumala vierailee lähelläsi usein,
perusta puutarha,
vaikka aivan pieni.
Katso, yksi yö,
ja kurkku on jatkanut paitaansa,
yksi aurinkoinen hetki,
ja unikko avannut silmänsä
perhosen istua.

Ei runouden tarvitse kaunista olla. Kyllä se voi olla rujoakin  puhutellakseen.

Ole minulle lintu

Ei kyyneleitä tasapuolisesti jaeta.
Kun näen hukkuneen hiiren,
minua inhottaa

Kun näen hukkuneen linnun,
itken.

Mutta se mato kypsänkirpeässä omenassa vei ruokahalun. Nyt kaipaisi sitä lämpimäispullaa jäänkylmän maidon kera.

...
Tällä mukana omaa Kirjaherbariota kokoamassa: Omenapuu

torstai 21. huhtikuuta 2016

Kaksisataa sanaa Charlotte Brontesta -HAASTE! OSALLISTUMISAIKAA JATKETTU!



Charlotte Bronten syntymästä tulee 21. huhtikuuta 2016 kuluneeksi 200 vuotta. Bronten muistoa juhlistaneeksi tahdon antaa sinulle pienen luku- ja kirjoitushaasteen.

1. Lue jotain Charlotte Bronteen liittyvää 
2. Kirjoita kaksisataa (200) sanaa Brontesta
3. Julkaise kirjoitus blogissasi ja linkitä se  tämän postauksen kommenttilootassa viimeistään 21.4.2016. Vaihtoehtoisesti voit myös jättää kirjoituksesi kommenttina tähän postaukseen.

Mukavia lukuhetkiä Bronten parissa, ensikerran tai uusintana.

Viitteenä kahteensataan sanaan mainittakoon, että tässä kirjoituksessa on hieman yli kuusikymmentä sanaa.

Edit: Tarkennuksena mainittakoon, että tähän haasteeseen riittää, kun lukee  jotain  Charlotte Bronteen liittyvää, se tarkoittaa, että esimerkiksi artikkelikin Charlotte Brontesta riittää, ei siis tarvitse välttämättä lukea mitään paksua teosta ottaakseen osaa.

HUOMIO! Kiitos kaikille, jotka ehditte mukaan näinkin nopealla aikataululla. Koska tähän on ollut kiinnostusta, niin haluan jatkaa osallistumisaikaa aina tuonne vuoden päähän, eli 21. huhtikuuta 2017.  Edelleenkin mukavia hetkiä Bronten pariin.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Sanna Tahvanainen: Kuningatar!


Sanna Tahvanainen
Kuningatar
Schildts & Söderström
Ruotsinkielinen alkuteos: Bär den som en krona
318 s.













Kauempaa katsottuna se näyttää hiekkaan haudatulta alukselta. Vilkaisen taakseni. Ei ketään. Menen lähemmäs. Alus katoaa. Hiekalla makaa rantautunut valas. Sen ympärillä kiertelee parvi lintuja. Menen valaan luo. Siinä samassa linnut nousevat siivilleen, ja ole nsuuren eläimen luona yksin. Näen haavat, niistä vuotaa verta. En tiedä mihin ryhtyisin. Miten lohduttaa jotakin niin suunnattoman suurta mikä kuuluu maailman meriin? Jotakin niin käsittämätöntä kuin valasta.
Seison rannalla pitkään tekemättä mitään. Kun kumarrun valaan puoleen, tunnen miten se hengittää vieläkin. Silitän sen karheaa nahkaa. Se on hakeutunut maihin kuolemaan. Ja minä tiedän; jäljelle jääneistä luista rakennetaan valkoisia häkkejä. Mutta ensin tulevat linnut ottamaan omansa. Yksi häkeistä tulee olemaan hääpukuni alla. Vieraat tosin näkevät vain silkin.

Englannin kuningatar Viktoria on historian henkilö, jonka elämä ja aikakausi on kiinnostanut minua jo pitkään. Kuka hän oli? Millainen oli hänen ajatusmaailmansa, elämänsä, arkensa todellisuus? Sanna Tahvanaisen romaani Kuningatar luo kuvan naisesta, jota hallitsee kaksi tekijää: olla kuningatar ja olla nainen - rakastunut nainen. Voiko näitä sovittaa yhteen? Mutta kuvaako Tahvanainen todellista Kuningatar Viktoriaa?

Tahvanaisen teksti on samanaikaisesti kevyttä ja ilmavaa. Teos on nopealukuinen, typografia kuljettaa lukijaa joutuisasti eteenpäin. Ilmavuuden takana on kuitenkin jotain painavaa, jotain, mitä ei voi ottaa kevyesti.

Nyt lopetamme tältä illalta. Kerron lisää joskus toiste. Mutta vain jos Viktoria on kiltti ja sulkee silmänsä. Niin että saat ommella ne kiinni yöksi. Muista että pidän enemmän pienistä tiheistä pistoista kuin isoista ilmavista. 

Tahvanaisen teksti on sekoitus juuri tätä. Pieniä tiheitä pistoja ja ilmavaa ajatuksenlentoa.

Tarinan kertoja - kuningatar Viktoria, ensin lapsi sitten nuori, aikuinen - vanhus, jo kuoleman kynnyksellä. Tahvanainen kuvaa kehitystä ajatuksen tasolla, päiväkirjamaisesti. Suora kerronta ja dialogi täydentävät toinen toistaan. Muodostuu kuva yhtäaikaa sekä vahvasta naisesta, että herkästä naisesta. Mutta - missä määrin todellinen Viktoria herää eloon? Kuinka paljon kirjassa on todellista historiallisuutta? Sitä on vaikea sanoa. Uteliaisuuden ja tiedonnälän kirja kuitenkin herättää.

Teoksen lopussa on kirjallisuuslistaus, josta ainakin Kuningatar Viktorian oma päiväkirja kiinnostaisi. 

Kuningatar ei lopulta ole niinkään historiallinen dokumentti kuningatar Viktoriasta, vaan Tahvanaisen päänsisällä syntynyt romaani naisesta nimeltä Viktoria, naisesta, jota lapsesta asti kasvatettiin kuningattareksi. Olla hallitsija ja olla nainen voi olla vaikea yhdistelmä. Tahvanaisen kerronta on kuitenkin vaivatonta. Se on myös jännittävää, kohtalonomaista. Kuin unta.
----
Kuningatar on luettu myös Hiirenkorvia ja muita kirjoituksia  -blogissa.
----
Tällä mukana Helmet lukuhaaste 2016 kohta 8: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Herge: Tintin in Tibet!

Herge
The Adventures of Tintin
Tintin in Tibet
Magnet, 1979















Tintti Tiibetissä on Tintti-sarjakuva-albumeista se, joka on jäänyt  vahvimmin mieleen ja jota olen toivonut uudelleenlukeakseni. Kuinka ollakaan satuin löytömään teoksesta englanninkielisen version ja ei kun, nostalgiatunnelmiin.


Tintti on nuori reipas sanomalehtipoika. Hänen pieni valkoinen koiransa tuntee Suomessa nimen Milou, mutta englanninkielisessä versiossa hän on Snowy. Sanon hän, sillä kyseessä on persoonallisuus, jonka koiranajatuksiin lukija pääsee myös tutustumaan.





Tintti Tiibetissä seikkailu alkaa pienestä vuoristohotellista, Hotel De Sommets ja myöhemmin kirjeestä löytyy osoite Vargése. Tintillä on terveet elämäntavat ja hän on tehnyt Miloun (käytän suomalaisia nimiä) kanssa kävelyretken ja sanoo Kapteeni Haddockille, joka myös on hotellissa, että tämänkin pitäisi tehdä samoin. Haddock ei kuitenkaan ole samaa mieltä vaan pitää vuoria vaarallisina ja kertoo juuri lukeneensa sanomalehdestä, kuinka lentokone oli rysähtänyt Tiibetin vuorilla. Päivällisen jälkeen Tintti ja Haddock pelaavat shakkia ja Tinttiä alkaa kovasti nukuttamaan, kun Haddock pohtii siirtojaan. Äkkiä paikka järisee.


Tämä scripti on minusta maanmainio monipuolisuudessaan. Tässä on paljon yksityiskohtia. Tintin äkkinäinen huudahdus saa ihmiset säikähtämään - kaikki muut, paitsi tohtori Tuhatkaunon (englanniksi Calculus), joka tyynenä lukee kirjaansa.

Syy Tintin huutoon on uni, jonka hän on nähnyt pienestä kiinalaisesta ystävästään Changista. Tintti oli kuullut Changin huutavan apua. Sitten Tintti saa Changilta kirjeen, ja äkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Chang on ollut siinä lentokoneessa, joka on rysähtänyt Tiibetissä ja Tintti on varma, että Chang on elossa, vaikka elossa olevia ei ole löydettykään. Tintti lähtee Tiibettiin etsimään ystäväänsä. Kapteeni Haddock yrittää puhua ystävälleen järkeä ja sanoo, että hän ei ainakaan lähde mukaan, mutta kuinkas käy, kun lentokone nousee on Haddockin mukana.

Ennen Tiibettiin saapumista Tintti ja Haddock ehtivät tutustua Intian ihmeisiin, Haddock tekee sen jakkilehmän selässä ja kaikenlaista ehtii tapahtua ennen kuin seikkailu saa päätöksensä. 

Tintti Tiibetissä on parhainta Tinttiä. Mielenkiintoinen tarina, hyvät kuvat, huumori. Mitä tulee kapteeni Haddockin sanavarastoon niin suomenkielinen sanasto on kyllä mieleenjäävämpi ja hersyvämpi kuin englanninkielinen, vaikka kyllä Haddock osaa päästellä silläkin kielellä.


Kesken uuvuttavan marssin Kapteeni Haddock ottaa huikat ja alkaa uneksia. Yhteensä kolmen scriptin mittainen surrealistinen kuvaus kesken kaiken saa lukijan aivot naksuttamaan eri tahtia.






Tunteita herättää myös scripti jetistä ja Changista. Kauhea lumimies osoittautuukin yksinäiseksi hellyyttä kaipaavaksi olennoksi, jota Chang, niin kauhistunut kuin olikin tämän ensi kerran kohdatessaan ei muista kauhulla vaan arvostuksella. 

Tintti Tiibetissä on ennenkaikkea rehti tarina ystävyydestä ja uskollisuudesta. Siinä sivussa saa myös pienen oppitunnin Aasian maantieteestä ja elämästä. Kapteeni Haddockin tosin tuntuu olevan vaikeaa suhtautua paikallisiin oloihin. Mitä itse ensin hieman ihmettelin oli, kuinka äkkiä kivikkoisen ja jäisen maaston välissä voi olla sademetsää, mutta kyllä - todellisuus on läsnä vahvempana kuin heti uskoisikaan. En minä silti usko ilmassa leijaileviin budhalaismunkkeihin.
---
Tintti Tiibetissä -albumin on lukenut myös Mari A , joka valottaa hienosti teoksen taustoja. 

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Liisa Keitaanpää: Pasurin tyttäret!

Liisa Keitaanpää
Pasurin tyttäret
Turbator, 2015
254 s.









Maria Wilhelmiina nosti uunikoukulla kraakun nokassa riippuvan rautapadan keskelle pöytää. Pojat istuivat jo valmiiksi pöydän sivustalla tyttäret toisella. Pöydän yläpäähän odoteltiin isäntää.  - Siunatkaa itsenne, Maria Wilhelmiina sanoi huulet yhteennipistettyinä. Pojat lakkasivat tönimästä toisiaan ja katselivat pöydän kulmalle ottamiaan puulusikoita. Emäntä, kyläläisten arkipuheessa Miinaksi kutsuma, vilkaisi alta kulmainsa ovensuunurkkaan seisomaan jäänyttä sarkatakkista miestä. Tämä vaihtoi jalkaa, piti kaksin käsin kankealippaista lakkia edessään. Kukaan ei puhunut mitään, ennen kuin isäntä Johan Anshelm, Jussi, linkutti kamarista omatekoiseen pahkakeppiinsä nojaten. Kun Jussi oli istuutunut, emäntä vasta puhutteli vierasta. - Pjotr istuu alas. Meneen pöydän kulmaan. - Pietari, Roosa uskalsi sanoa hiljaa äidilleen. - Hän on Pietari. Miina ei ollut kuulevinaan Roosan luvatonta puhetta. - Hän istuu alas. Vetää rukkitoolin allensa. Kun vieras oli pöydässä, Miina risti kätensä, muut perässä. Tarkastettuaan ankarasti yksitellen ruokakuntansa hän nyökkäsi pöydän päähän: - Siunatkaa itsenne.

Näin alkaa Liisa Keitaanpään sukutarina Pasurin tyttäristä. Kirjastoautolla silmiin osunut teos vaikutti ensivilkaisulla mielenkiintoiselta murrejutulta, mutta mutta. Ei tämä niinkään murrejuttu ollut, vaikka välillä murresanojakin käytettiin. Muutenkin tarina alkoi vaikuttaa varsin erikoiselta. Ensimmäinen luku, josta näytekappaleeni on, sijoittuu vuoteen 1917. Eletään Suomen  itsenäistymisen alkuaikoja ja vuoden kahdeksantoista tapahtumien alla. Toisessa luvussa hypätäänkin jo vuoteen 1932 ja Allida-nimisen henkilöön matkaan kohden neuvostokarjalaa ja sosialistista ihanneyhteiskuntaa. Kuka tämä Allida oikein oli? Mikä yhteys hänellä oli aloituskappaleen Maria Wilhelmiinaan? Tätä jäin lukijana pohtimaan samoin kuin myöhemmin tarinaan ujuttautuvaa sairaanhoitaja Alisaa.

Loppuluvut sijoittuvat Suomen talvi- ja jatkosodan aikoihin ja tarina kootaan nätiksi nipuksi viimeisessä luvussa, jossa Allida ja Alisa saapuvat Ylistaroon, samaan Hakalan taloon, josta tarina sai alkunsa. Tavallaan kysymykset saavat vastauksen ja vaikka ensin vaikuttaa, että tarina on kovin pirstaleinen, niin muodostuu luvuista kuitenkin lopulta eheähkö kokonaisuus.

Pasurin tyttäret on kerronnaltaan vetreää ja sujuvaa, ei liikoja selittele taustoja eikä lavertele. On dialogia, on kaikkitietävää, mutta ei kaikkikertovaa kerrontaa, on kirjakieltä, murretta, välillä kerronta alkaa olla niin rempseää, että minun kaunosielun posket alkavat pahasti kuumottaa. Välillä tuntuu, että lukisi jotain jännittävää vakoilutarinaa, ja yrittää solmia niitä selittämättömiä langanpäitä, että kuka, mitä, missä, miksi? Loppujen lopuksi kysymys on rakkaudesta, jos kohta vakaumuksestakin. 

Ei tämä huono lukukokemus ollut, ei ollenkaan. Tosin täytyy mainita, että  nimiin olisi kannattanut kiinnittää huomiota. Mikä minua erityisesti häiritsi oli Maria Wilhelmiina. Hänestä puhuttiin milloin Miinana, Milloin Mariana, milloin Maria Wilhelmiina, milloin Miina Wilhelmiinana. Se, jos mikä sekoittaa lukijan pään, kun ei tiedä kuka lopulta onkaan kyseessä.

....
Tällä voisin olla mukana Läpi historian -lukuhaasteessa modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku).

.....
Pasurin tyttäret on lukenut myös Aimo.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Naisten aakkoset C!



Jospa taas jatkaisin tätä Tarukirjasta napattua naisten aakkoset haastetta. Vuorossa kirjain C ja kysymykset vanhat tutut:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?


Susan Coolidge, jonka Katy-sarja on yksi rakastetuimpia kirjahyllyjeni teoksista.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?



Carola. Mielestäni hän oli erittäin hieno ja lahjakas laulaja.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät)
a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.

Geraldine Chaplin, Charles Chaplinin tytär vaikuttaa mielestäni kiinnostavalta persoonalta.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? 



Coran ja muut Crawleyn perheen naiset Downton Abbeyssä. Lady Cora on jäänyt mieleeni lempeänä, mutta silti tahtonaisena. Sydäntäni murtaa suru, jonka hän kohtasi, kun valheellinen seuraneiti liukastutti hänet saippuaan, jonka seurauksena oli keskenmeno. Cora osoitti lopulta miehelleen, että hänessä on voimaa ja osaamista, kun mies tuntui hieman väheksyvän hänen osasamistaan.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Muuan mun erityismielenkiintoni kohde!


Osuin näkemään Sinisen linnan kirjastossa haasteen ja linkin. Alkuperäinen haaste - munekko. Sinisen linnan kirjaston Marian myötä ajattelin itsekin esitellä erään erityismielenkiintoni kohteen: intiaanit. Olen ollut kiinnostunut Pohjois-Amerikan intiaanikulttuurista ihan nuoresta tytöstä asti.

Intiaanikirjallisuutta (tai sitä sivuavaa) on kertynyt hyllyyni muutama kirjahylllymetri. Ensimmäinen intiaaniaiheinen kirjani oli Eva Lipsin intiaanit, jonka sain palkintona 4H-kerhotoiminnasta. Niistä ajoista 4h-kerhotoiminta on kokenut suuren muutoksen eikä ole  enää niin maatalouspainotteista.Tämä mainittakoon ihan kuriositeettina.

Mikä intiaaneissa sitten kiehtoo? No, ehkä se on se luonnonlapseus - mene ja tiedä. Elämän ei tarvitse olla niin monimutkaista. Kuitenkin, kun ajattelee, kaikkia kansoja yhdistää kaipaus parempaan - onnellisempaan elämään. Etsijöitä olemme  kaikki. Toivottavasti löydämme.

Oi Äitimme Maa, Oi Isämme Taivas,
me olemme teidän lapsianne,
selät kumaraan painuneina
me  tuomme  teille lahjoja joita te rakastatte.
Kutokaa nyt meille puku loistavasta kirkkaudesta.
Loimena olkoon aamun valkea valo,
kuteena illan punainen kajo,
hapsuina olkoon putoava sade, 
saumana nouseva sateenkaari.
Kutokaa meille puku loistavasta kirkkaudesta
jotta vaeltaisimme oikeaan suuntaan,
sinne missä linnut laulavat,
sinne missä ruoho viheriöi.
Oi Äitimme Maa, Oi Isämme Taivas!

-Tewan lauluja

J.k. Kuitenkin kaikitenkin täytyy sanoa, että tätäkin harrastustani, niin kuin monia muita mielenkiintoni kohteita en sano, rajoittaa, vaan ohjaa, pitää kuosissaan ja järkevänä,  kristillinen uskoni.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti!

Maeve Binchy
Koko kaudun kasvatti
WSOY, 2010
Alkuteos: Minding Frankie
Suomentanut: Eva Siikarla
363 s.






- Entä jos korvaisit sen hänelle jollain muulla tavalla! Kävisit tapaamassa häntä asuntolassa tai veisit hänet ulos jonain iltapäivänä.
Moira tuijotti Lisaan epäuskoisena. Miten se muka olisi velvollisuuksien hoitamista? Sehän merkitsisi sen ohuen rajan ylittämistä, joka erotti ammatillisuuden ja ystävyyden. Täysin sopimatonta. 

Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti on jo pitkään ollut mielessäni kirjana, jonka tahtoisin lukea, ja kun tilaisuus lainata kirja kirjastoautoreissulla tuli, niin siitä vain menoksi ja lukemaan.

Binchy on tuttu kirjailija, jonka kirjoja olen jonkin verran lukenut jo aiemmin. Joistain pidän enemmän, jotkut eivät ole niin kolahtaneet. Unelmien kaikuja ja Ystävyyden piiri löytyvät myös kirjavarastostani.

Koko kadun kasvatti oli aika lähellä sitä, mitä itse kirjalta odotan. Lämminhenkistä kerrontaa pienellä ripauksella elämän draamaa. Ei silti, kyllä tästäkin kirjasta löytyy se piikki, joka tekee kirjasta ei niin helposti nieltävän mitä tulee muutamiin tarinan päähenkilöiden ratkaisuihin, mutta toisaalta tämä on - täytyy sanoa - minun mielestäni Binchyn parhaimmasta päästä.

Koko kadun kasvatti kertoo ihmisistä St. Jarlath's Crescent -kadun varrella ja sen lähiympäristössä. Päähenkilöitä ei varsinaisesti ole, mutta tarinan keskiössä on kuitenkin nuori alkoholisoitunut Noel Lynch, joka saa äkkiä kutsun sairaalaan tapaamaan entistä tyttöystävää, joka on kuolemaisillaan ja tämän seurauksena kuulee olevansa tyttölapsen isä. Miten Noel selviytyy haasteesta? Hänen kykyynsä selviytyä lapsenkasvattaja ei ainakaan usko ammatilleen antautunut sosiaalivirkailija Moira. 

No, Noel saa avukseen muun muassa topakan tädin - Emilyn, joka on tullut amerikoista ottaakseen selvää irlantilaisista juuristaan. Emilyn myötä kadunvarren ihmisten elämä saa uusia vivahteita ja Moirakin, joka on yksinäisistä yksinäisin löytää pikku hiljaa jotain muutakin kuin ammattinsa. 

Juonesta ei  tämän enempiä, jos tässä nyt varsinaista juonta onkaan. Onpa vain elettyä elämää ja näkökulmia asioihin.

Alun lainaan sitä vastoin mennäkseni valitsin sen siksi, että Moira oli henkilönä se, joka herätti kaikkein suurimmat tunnekuohut. Virkaintoinen sossutäti, voisi häntä luonnehtia, mutta jonka virkaintoisuuden takaa  kurkki lapsuuden kokemukset. Alun laina kuvaa myös sitä ristiriitaisuutta Moiran kohdalla, mikä ilmeni hänen toimissaan. Hän oli virassaan kiinni kuin liimattuna ja vetosi vastuullisuuteen, mutta mikä minua ihmetytti oli se, että hän meni puhumaan asiakkaistaan ulkopuolisten kanssa. Eihän sellaista sovi todellisessa elämässä tehdä? Sosiaaliväkeähän sitoo vaitiolovelvollisuus. 

Pidin tästä kirjasta ja siitä jäi suhteellisen hyvä jälkimaku luettuna. Sekoitus todellista elämää ja satua. 

Tällä kirjalla saan kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan kolmekymmentä: viihteellinen kirja. 

Koko kadun kasvatin on lukenut myös Norkku, jonka kanssa olen samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyys on se sana, joka kuvaa tätä ja muitakin Binchyn kirjoja. Kirjan pauloissa oleva Paula tutustui teokseen äänikirjana ja piti teosta hyvän mielen kirjanaKirjojen keskellä olevan Maijan mielestä Koko kadun kasvattiin sisältyy paljon epäuskottavuuksia ja ärsytyksiä.