torstai 7. joulukuuta 2017

K.A. Pohjakallio: Vaakalaudalla!

K.A. Pohjakallio
Vaakalaudalla
Kuva ja Sana, 1947
217 s.

Alkulause:
Suuren sotasairaalan edustalla oli linja-auto lähtövalmiina.
 
Loppulause: 
Ja hän kuuli korvissaan tuon tutun äänen lämpimän kuiskauksen: "Jumala sinua siunatkoon, rakas lapseni!"

Päähenkilöt:
Eino Viuori, nuori voimistelunopettaja, luutnatti
Irja, orpo tyttö, joka asuu sukulaissetänsä, Vaarin, luona
Vaari, vanha Rantakylässä asuva vanhus, joka on jotakin sukua Einolle. 

Sekä opettajatovereita että kylänväkeä niin Rantakylässä kuin kaupungissakin

Ajankuva: 
Ennen ja jälkeen jatkosodan.

Teemat:
Sota, avioliitto, Hengellinen herääminen

Juoni:

Luutnantti Eino Vuori on haavoittunut talvisodassa ja hän saapuu toipumislomalle Rantakylään sukulaistaloon. Hän rakastuu talossa asuvaan orpoon tyttöön, Irjaan, mutta miettii, tohtiako mennä naimisiin kun uusi sota on kynnyksellä eikä tiedä mitä melskeitä tässä seuraa. Nuoret päätyvät kuitenkin naimisiin. Sota alkaa uudestaan ja Eino katoaa. Hänet julistetaan kuolleeksi, vaikka ruumista ei ole löytynytkään.

Irja alkaa miettiä hengellisiä kysymyksiä. Vaari, jonka luona hän on elänyt, on vakaa kristitty, joka on pannut elämänsä turvan Jumalaan. Irja alkaa kulkea kirkollisissa tilaisuuksissa, joissa puhuu myös vapaiden suuntien kristittyjä. Perinteisen kirkon opin ja tradition sekä lahkolaisuuden ristitulessa oman näkemyksen näihin asioihin löytäminen on  vahvana motiivina teoksessa. Irja löytää rauhan sielulleen. Sitten sota Suomen osalta päättyy ja Eino palaa sotavankeudesta, jossa on ollut. Eino, joka on aikoinaan myös pohtinut hengellisiä, näkee Irjan ystävineen rukoilemassa polvillaan ja kädet kohotettuina ja häneen iskee jonkinlainen katkeruus, mikä lie. 

Hänen äänensä oli jäätävä ja sattui kuin miekanpisto Irjan sydämeen. Toisetkin valahtivat kalpeiksi, ja rouva Poutala riensi rauhoittamaan Einoa kykynsä mukaan.
Mutta Eino työnsi hänetkin luotaan ja sanoi: "Kun en ole vuosikausiin nähnyt vaimoani, niin en välittäisi seurustella nyt virkatovereitteni kanssa.

Ilta on kaamea niin Irjalle kuin Einolle. Vieraat ovat lähteneet kysyvinä ja kalpeina. Seuraavana päivänä Eino jättää Irjalle viestin, että 'harkitsee asioita' ja lähtee Rantakylään. Vaari ei enää elä, mutta naapuritalon Savelan isäntä neuvoo Einoa, että tällä on kuitenkin 'hyvä vaimo'. Eino palaakin seuraavana päivänä Irjan luo.

- Ethän sinä enää ole susi, joka on tullut syömään punahilkkaa? kuiskasi Irja, joka oli kätkeytynyt vuoteeseen niin, että ainoastaan kirkkaat silmät näkyivät lakanan takaa. - Voi oma kultani, minä uskonn, etten ole enää milloinkaan susi, vaan tahdon ja osaan rakastaa sinua niin, ettei sinun tarvitse enää koskaan itkeä noita suloisia silmiäsi turvoksiin, sanoi Eino hellästi. 
Ja hän tunsi sisimmässään kuin uuden rakkauden puhkeavan. - Me menemme nyt Rantakylään, aivankuin uudelle häämatkalle, eikö niin? hän kuiskasi onnellisena.

Vaakalaudalla on paljolti teologis-filosofista pohdintaa kaunokirjallisessa muodossa.  Minulle tämä oli eräänlainen löytö, jossa syksyn aikana opiskelemani teoriat tulivat uudella ja käytännöllisellä tavalla esille. Eräällä tavalla tämä oli myös suomalaista ajankuvaa ja historiaa. Tällaista se on joskus ollut ja voi olla vielä tänäänkin, jos ei ehkä ihan samalla tavalla, mutta perusajatukseltaan. 
...
100 suomalaista kirjaa

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Anna Heinämaa: Iira Moskovassa!




Anna Heinämaa
Iira Moskovassa
Tammi, 1992
Kansikuva: Markko Taina
145 s.

Pidin paljon Heinämaan kirjoittamasta Iira-kirjasta. Siksi oli mielenkiintoista lukea kirjan jatko-osakin. Tosin tämä ei ollut aivan samalla tavalla raikkaan epätavanomainen kuin aloitusosa, mutta ei huono kuitenkaan, ei huono ollenkaan.

Iira on kahdentoista tai neljäntoista, en ole nyt oikein varma muistikuvastani. Hänen kesälomansa on alkanut ja paras ystävä Jenni on maalla kesänvietossa. Sitten Iira innostaa Marusja-tätiään lähtemään Moskovaan sisartaan tapaamaan. Marusja tuntuu olevan kahden vaiheilla, mutta innostuu lopulta.

"Minä vien minun kummityttöni Bolšoi-teatteriin katsomaan Joutsenlampea. Tai jos Joutsenlampi ei ole ohjelmassa niin sitten jotain muuta balettia - Pähkinänsärkijää tai Prinsessa Ruususta tai Giselleä."

Niin, Marusja on Iiran kummitäti ja Iiran on määrä lähteä Marusjan kanssa Moskovaan, mutta kun matkapäivä lähenee, niin Marusja-täti ei pääsekään lähtemään, koska hänen täytyy olla emäntänä ulkomaisille museovieraille. Mutta Iira voi lähteä yksinkin.

Iira Moskovassa kertoo paitsi baletti-harrastuksesta myös ystävyydestä ja ihmissuhteista. Iira tutustuu paitsi Marusjan Valja-sisareen ja tämän Kolja-poikaan, joka vähät välittää Iirasta, myös Zenja-nimiseen balettia harrastavaan tyttöön. Zenjasta ja Iirasta tulee hy
vät ystävät ja kun kesäloma loppuu ja Iiran on palattava Suomeen on ero haikea. 

Iira Moskovassa kirjan rivien välissä on paljon sanomatonta, joka luo omat jännitteensä. Kirjassa ei sanota kaikkea, mutta esimerkiksi Marusjan ja Valjan- noiden kahden sisaruksen väleissä on jotain, mikä hiertää eikä loppujen lopuksi ole sanottua, että Marusja on jäänyt pois matkalta ulkomaisten vieraiden takia. Iira on kuitenkin, niin lapsi kuin onkin, sovinnonvälittäjä noiden kahden välillä. 

Iirasta olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin. Valitettavasti vain tähän ei taida enää olla jatkoa.

Kirjailijaan littyen YLE:llä tuli taannoin Klaus Härön ohjaama Miekkailija, johon Anna Heinämaa on tehnyt käsikirjoituksen. Katsoin sen eilen Areenasta ja oli koskettava elokuva. Tähän kirjaan liittyen tämä on eräänlainen aasinsilta sikäli, että kirjailija tuntee ja tietää taustat, on tutustunut niihin. Iiran ajankuva on 1980-90-luvun taite, siinä Neuvostoliiton hajoamisen ajoissa. Hajoamista ei suoraan mainita, lieneekö se vielä  tapahtunutkaan. Venäläinen elämäntapa kuitenkin on luettavissa riveillä ja rivien välissä. Leningradin asemakaan ei ole enää Leningradin asema vaan Pietarin asema.


Mielenkiintoinen detalji kuvauksessa, voiko sellaista ollakaan,  kysyn lukiessani yritän nähdä silmissäni Zenjan:

"Tukka oli kihara ja tummanpunainen, melkein musta."

Todellakin, tämä oli viehättävä nuortenkirja. Se epätavanomaisuus ensimmäiseen Iira-kirjaan ei ollut yhtä selkeä tässä, mutta ei tämä kovin tavanomainenkaan ole. Voin lämpimästi suositella tutustumista Iiraan ja Iiran maailmaan.
---
100 suomalaista kirjaa

maanantai 27. marraskuuta 2017

Marshall Morgan & Scott: David Brainerd - missionary to the Indians!

Marshall Morgan & Scott
HEROES OF THE CROSS
David Brainerd
Missionary to the Indians
Marshalls, 1982
96 s,












Sattuneesta syystä olen tämän syksyn aikana lukenut aika paljon hengellistä ja teologista kirjallisuutta. Satuin ilokseni ja yllätyksekseni löytämään tämän pienen kirjasen, joka kertoo lähetystyöstä Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen parissa. Aihe kiinnostaa minua aivan erityisesti, sillä olen monesti miettinyt tätä puolta heidän elämässään.

Tämä kirja herätti myös paljon kysymyksiä ja lukisin mielelläni enemmänkin tästä aiheesta. Tämä kirjanen oli kovin ohkanen ja yleisluontoinen esitys.

Tämä kirja kertoo siis nuoresta David Brainerdista, joka jäi orvoksi 14-vuotiaana. Hän oli terveydeltään heikko, mutta aloittaessaan opinnot Yalen yliopistossa oli älykäs nuori. Hän sai kuitenkin potkut koulusta arvosteltuaan erästä tutoria sanomalla, että  "hän oli yhtä armollinen kuin tämä tuoli",  Tämä vaikutti Davidiin niin paljon, että hän varoi arvostelemasta ihmisiä.

David alkoi tuntea kutsua lähetystyöhön intiaannien pariin. Hän alkoikin kiertää ympäri New Jerseytä ja Delawarea kertoen evankeliumia intiaaneille. Hän yritti myös opiskella heidän kieltään, mutta totesi sen liian vaikeaksi, sillä yhdessä sanassa saattoi olla montakymmentä kirjainta. Aluksi työ ei tuntunut tuottavan tulosta, mutta väihn erin, kun David ei antanut periksi, hän sai intiaanit kuuntelemaan ja ymmärtämään sanomansa. Syntyi herätystä, jota jotkut valkoiset katsoivat karsaasti,koska uskoon tulleet intiaanit eivät enää juoneet heidän myymäänsä 'tulilientä'. 

Kirjan jännittävin kohta oli, kun David erään kerran metsässä tapasi joukon intiaaneja, jotka pitivät pow wowta ja pakanallista rituaalia hän hyppäsi keskelle seuruetta ja lopetti tilaisuuden. 

David eli  pienisssä rakentamissaan majoissa, vaelsi pitkin metsiä ja erämaita. Hän sairastui lopulta tuberkuloosiin ja kuoli vain 29-vuotiaana, vuonna 1747.

Tämä kirja oli aiheeltaan todellakin mielenkiintoinen, mutta herätti, kuten jo aiemmin sanoin, myös kysymyksiä. Minua hämmensi kirjassa käytetty muoto intiaaneista, se on Red Indians. Mietin, oliko tämä jokin erityinen intiaaniheimo, mutta kun hieman tutkin sanan taustaa, niin ymmärsin sen juontavan Kolumbuksen erehdyksestä, kun hän uskoi tulleensa Intiaan. eli Kolumbus olis kutsunut tapaamiaan ihmisiä punaisiksi intialaisiksi. Lisäksi sana Redskins (punanahat) niin yleinen kuin se on ennen ollut,  ei ole oikein korrekti. Muutenkin tämä kirja on kerrottu lähinnä David Brainerdia ja hänen työtään valottaen,vähempi intiaaninäkökulmasta. Minusta olisikin mielenkiintoista löytää jotain faktaa, joka toisi valoa näihin kristityiksi kääntyneisiin intiaaneihin ja mitä heille tapahtui? 

Ehkä jossain vaiheessa löydän, saan käsiini jonkun laajemman teoksen tästä aiheesta. Jään ainakin odottamaan sellaista mahdollisuutta.
...
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: New Jersey
 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Jakov Damkani: Siionin poika!

Jakov Damkani
Sionin poika
Uusi Tie, 1997
Alkuteos: Why me?
Suomennos: Heljä Meuronen ja Hannu Viinikainen
261 s.







"Kirjat Shemona, 1964 - pieni kaupunki Golanin kukkuloiden juurella lähellä Libanonin rajaa. Kun Isarelin lippua laskettiin puolitankoon, me oppilaat seisoimme asennossa pitkissä suorissa riveissä katseet kohdistettuina juutalaisvaltion omaan tunnukseen. Tänään en enää kykene muistamaan kaikkia niitä ylistyspuheita, joita rehtori ja vanhemmat oppilaat pitivät tuosssa tilaisuudessa. Joka tapauksessa he puhuivat mahtipontisesti ja spartalaiseen sävyyn julmuuksista, joita natsirikolliset olivat tehneet juutalaisille jossakin kaukaisessa maassa nimeltä Saksa. Milloin toinen maailmansota tarkalleen ottaen alkoi? Kymmenen vuotta sitten? Tuhat vuotta sitten? KUka tietää! Juutalaisten koko historiahan suorastaan tulvii tällaisten julmuukisen selostuksia."

Jakov on 12-vuotias kun kaikki kertomukset jat tarinat, vainot, kärsimykset ja pahat teot sekoittuvat yhdeksi massaksi Hän ihailee 1. maailmansodan aikaista sotasankaria Josef Trumpeldoria, josta on tullut Israelissa maanpuolustuksen henkilöitymä . Jakovin elämä kulkee kuitekin toisia latuja. Hänestä tulee seitsemänkymmenluvun hippinuori, joka laiskottelee Eilatin rantahietikoilla tuottaen häpeää vanhemilleen ja sisaruksilleen. Hän myös uusien ystäviensä neuvoja noudattaen hankkii itselleen vapautuksen armeijasta. Jakob muuttaa lopulta, ensin Bahamalle, Freeportiin ja sieltä Yhdysvaltoihin päätyen lopulta New Yorkiin, jossa perustaa koruliikkeen. 

New York muuttaa Jakovin elämän. Hän tutustuu kristittyyn Jeffiin, joka kertoo hänelle Jeesuksesta, joka on myös juutalaisten Messias. Jakov ei ensin ihastu. mutta alkaa sitten tutkia Raamattua, niin juutalaisten Tenachia (kristittyjen Vanha-Testamentti) kuin Uutta Testamenttia ja vastarinta alkaa murtua. Jakovista tulee messiaaninen juutalainen. 

Kääntymyksensä jälkeen hän kiertää ensin Yhdysvalloissa, taistelee omia huonoja taipumuksiaan vastaan ja lähtee sitten takaisin Israeliin kertomaan omalle kansalleen evankeliumin ilosanomaa. Jeesus kuuluu myös juutalaisille. Israelissa hän myös yrittää päästä armeijaan, koska katsoo,että hänen nuoruudessaan tekemä huijaus pitää jotenkin korjata, mutta kuulustelujen jälkeen häntä ei edelleenkään hyväksytä armeijaan.

Siionin poika on Jakovin tarina, mutta se on myös juutalaisen kansan historiaa ja kulttuuria. Se on myös kertomus evankeliumin anteeksiantavasta voimasta. Kirjassa on jonkin verran paatoksellisuutta, mutta myös elämämakua ja koskettavuutta. Valokuvaliite tuo  lisämakua kuvaukseen.

"Varhaislapsuudestani asti
minut kasvatettiin rakastamaan Trumpeldoria.
Valmistin vereni
ja sieluni tulen
juutalaisen kansani parhaaksi.
Mutta Jumala kätki minulta kasvonsa,
ja toisten lailla
kysyn itseltäni:
"Mitä merkitsee olla juutalainen?"
Ja vastaus, jonka sain,
oli sanoma ylhäältä:
Veri oli jo vuodatettu! Liitto solmittu,
iänkaikkinen rauha Jumalan kanssa tehty!
Ei  enää kivileijonaa, kuollutta,
Juudan Leijona elää!
Hänessä on iänkaikkinen elämä.
Hänelle kunnia, ylistys ja kiitos!"'

- Jakov Damkani 
----
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Muuttolikkeessä -lukuhaaste

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Elina Aro: Villien tyttöjen koulu!







Elina Aro
Villien tyttöjen koulu
WSOY, 1948
157 s.
 Kansi: Maija Karma

- Nakula!
- Bambiina!
Sillä hetkellä kun kaksi tyttöä astui kynnyksen yli, muuttui yhteiskoulun viidennen luokan innokas puheensorina riemukkaaksi mylvinnäksi.

Näin alkaa Elina Aron, lähinnä tytöille suunnattu nuortenkirja. Kirjan päähenkilö on Nakula, oikealta nimeltään Annamaija Laakso. Nimi Nakula juontaa lapsuuteen, jolloin tyttö oli nakellut sanoja kuin vasaralla nauloja nakuttaen. Nakulan paras ystävä on Bambiina. Nakulan kirjallinen hengenheimolainen on DonQuijote. 

Nakulan isä on rovasti, eli hän on papintytär, mitä ei kyllä käytöksestä voi päätellä. Nakulalla on aina kujeet mielessä ja tempperamenttia vaikka muille jakaa. Villi ja poikamainen tytönviikari, vaikka onkin jo kuudentoista.

Kun koulu syksyllä alkaa, joutuu Nakula heti vastakkain luokkatoverinsa Paven kanssa,tappelun lomassa luokan ovi tempautuu saranoiltaan ja eräs opettajista jää sen alle. Nakula erotetaan koulusta. Isä ja isoveli neuvottelevat ja Nakula lähetetään täti Agathan kouluun, joka on 'vaikeasti kasvatettavien tyttöjen' oppilaitos. 

Niin poikamainen ja raisu kuin onkin, Nakula tahtoisi opiskella sairaanhoitajaksi. Täti Agathan koulussa hän pääseekin tutustumaan niin lastenhoitoon (josta hän ei oikein pidä) kuin sairaalaelämäänkin. Sairaanhoidon lisäksi vuoden kestävään kurssiin kuuluu talousopetusta, käsitöitä ja urheilua. 

Koulussa Nakula saa huonetoverikseen Merimiehen, tytön, joka on päättänyt tulla merikapteeniksi. Myöhemmin joukkoon tulee Leija, jota Nakula ja Merimies ensialkuun vieroksuvat ja sitten seuraa yllätys, kun huoneen neljänneksi tulee "hermoheikko tyttö", joka osoittautuukin Bambiinaksi, joka ei ole voinut elää ilman ystäväänsä, vaan on järjestänyt myös itselleen paikan laitoksessa.

En tiedä. Olen hieman pettynyt tähän kirjaan. Olisin pitänyt tästä kirjasta paljonkin, ellei se luku (ja vähän muutkin asiat) jossain määrin muistuttaisi Saralle lähettämääni Luostarikoulun tyttöjä (ja myös St.Ursula koulun tyttöjä). Kysyn vain, eikö kirjailijat keksi mitään muuta keinoa, jolla kurmuuttaa huonetoveria, joka sellaista tarvitsee, kuin salatieteet ja paranormaalit ilmiöt. Ilman kyseistä lukua tämä olisi ihan mukiinmenevä kirja, jos kohta juoni onkin tyypillinen, ja se omintakeisuus, jos ei ihan kadoksissa, niin voisi sitä olla hieman enemmänkin.

Paitsi koululaiselämää on tässä myös se tyttökirjojen romanttinen aihio, tässä tapauksessa Sadetakkinen mies saa Nakulan sydämen lyömään epätahdissa. Ei sillä, että hän välittäisi Sadetakkisesta, mutta kun Bambiina alkaa lyöttäytyä Sadetakkisen seuraan, niin siinä onkin sulattelemista. 

Parasta tässä kirjassa oli henkilöiden nimet ja omintakeisin persoona henkilögalleriassa on kyllä Merimies, tuo tyttö, joka haluaa merikapteeniksi.
...
100 suomalaista kirjaa

Helli Kaikkonen: Jumalan musta kukka!

Helli Kaikkonen
Jumalan musta kukka
Kuva ja Sana, 1959
182 s.


Aloitus:

Lounatmäen talo oli siinä osassa kylää, joka sijaitsi järven takana, erillään varsinaisesta pääkylästä. Sen viljelysaukeamat viettivät rantaan päin, mutta melkein talon takana, kylätien toisella puolen, alkoivat suuret metsämaat. Lounatmäki oli yhtä hyvin maanviljelys- kuin metsätila.

Lounatmäki on varakas tila. Sitä hallinnoi vanhamäntä Saara. Hänen miehensä on kuollut Saaralla on kaksi lasta, tytär Helena ja poika Juha. Saara olisi aikoinaan toivonut enemmänkin lapsia ja hän katselee hieman kadehtien naapurin köyhän suutarin perhettä, jossa lapsia on vilisemällä. Kun sitten Juha ilmoittaa kihlautuvansa suutarin tyttären Hellevin kanssa, niin Saara on kauhuissaan. Mitä sekin nyt on. 

Hellevi osaa kyllä tehdä työtä, mutta hän on kuitenkin luonnoltaan toisenlainen kuin Lounatmäen Helena. Hellevi haluaa pois maalta ja on suunnitellut, että hän kyllä kääntää Juhan pään ja saa tämän luopumaan Lounatmäestä ja muuttamaan kaupunkiin.

Kun Juha ei luovu rakastamastaan tytöstä, johon hän on kiintynyt jo lapsuudessa, hyväksyy Saara-äiti lopulta tilanteen. Hän on myös ollut Jumalan puhuttelussa ja kokenut eräänlaisen heräämisen. Hellevikin, Lounatmäkeen tullessaan jotenkin kiintyy Saara-anoppiinsa, laulaa tälle hengellisiä lauluja. Helena, jonka on pitänyt avioitua lykkää omia häitään veljensä takia. Hän pelkää,että Hellevi vie talon tuhoon. 

Jumalan musta kukka on mielenkiintoinen tarina siitä, miten ihmissuhteet lyövät ristiin. Se on tarina haaveista ja pettymyksistä. Hellevi saa lopulta tahtonsa perille. Lounatmäki jää Helenalle ja Juha muuttaa Hellevin kanssa kaupunkiin.
 
Hellevi nautti elämästään. Hän oli nyt saanut kaiken, mitä oli toivonut ja halunnut. Nyt hän ei enää kaivannut mitään.  

Mutta tuoko kaupunki sen onnen, mitä Hellevi on odottanut? Juha ainakin raahautuu kuin painajaisunessa päivästä toiseen ja toteaa, että "oli nöyryyttävää tunnustaa itselleen, että oli nahjus."

Tarina etenee omalla painollaan. Kaikkosen teksti on mukaansatempaavaa, syväluotaavaa, harrasta, mutta ei liian osoittelevaa tai mustavalkoista. Vaikka yhtenä teemana kirjassa onkin maaseutu-kaupunki vastakkainasettelu ei tarinan ydin kuitenkaan ole olosuhteet vaan sisäinen tyytyväisyys ja rauha.

Kaikkosen kertojanlahjat ovat vakuuttavat. Hänen kerrontansa tässä kirjassa on hyvin elämänmakuista, arjen askareiden ja ajatusten tasolla kulkevaa kuvailua ja vuoropuhelua vaihtuakseen loppupuolella kauniiseen ja lumoavan tenhoavaan kuvailuun, jossa proosa vaihtuu  fantasiaan. 

Hieno, tyylikäs ja puhutteleva kirja, josta pidin paljon.

Sananlasku:
"Työssä voimat vahvistuu, laiskan ruumis lakastuu."
---
100 suomalaista kirjaa


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut!


Aili Somersalo
Mestaritontun seikkailut
WSOY, 1951
143 s.
Kuvittanut Onni Mansnerus

Oli yö. Satumaan kuninkaanlinna nukkui vanha Mestaritonttu vain valvoi. Hän istui ypöyksinää linnan laajassa eteisessä suuri kultainen avain polvillaan ja vartioi linnaa. Näin oli hän vartioitunut jo ka yö jo monta sataa vuotta. Siinä istuessaan Mestaritonttu katseli eteisen katossa kimaltelevaa helmeä, joka loisti kuin lyhty. Se oli ihmeellinen helmi, sen oli Merenkuninkaan poika kerran antanut Satumaan Päivikille lahjaksi, mutta Päivikki ei siitä silloin huolinut, vaan antoi sen Mestaritontulle, ja hän oli ripustanut sen eteisen kattoon yölyhdykseen.

Näin alkaa Aili Somersalon satu, joka on jatkoa Päivikin sadulle. Päivikin satu on itselleni tärkeä lapsuuden kirja, Mestaritontun seikkailuja en muista aiemmin lukeneeni. Mestaritonttu, joka on siis ikänsä kaiken vartioitunut Satumaan kuninkaalinnaa saa eräänä nuhteet kuninkaalta ja päättää, että nyt saa riittää. Minä jätän nämä hommat ja lähden maailmalle. Ja niin hän tekee. Matkalla Mestaritonttu tapaa noita Sammaleisen, ja päätyy hänen kanssaan yksinäiselle saarelle. Mestaritonttu ei kuitenkaan viihdy noidan mökissä, vaan pistää oman asumuksensa läheiselle kummulle, suuren kiven ja kuusen varjoon. Kuultuaan, mihin tonttu on asettunut ei Sammaleinen tunnu oikein pitävän ratkaisusta, mutta jättää sanomiset sanomatta.

Mestaritontulle selviää, että kiven sisällä on vangittuna Aamuruskonmaan kuninkaantytär Saraste, jonka paha peikko on sinne vanginnut kutomaan hääviittaa kultaisista hiuksistaa. Kaikenlaista muutakin Mestaritontulle selviää ja hän kutsuu avuksi Yönsilmän. Sarasteella on veli, Aamuruskonmaan kuningas, joka oli kuusena vartioinut sisarensa vankikiveä. Kun Mestaritonttu ja Yönsilmä ovat poistaneet pahan lumouksen ja palanneet Satumaahan, lähtee Aamuruskonmaan kuningas puolestaan pelastamaan Päivikkiä merenkuninkaan hovista.

Mestaritontun seikkailut on  mielenkiintoinen satu. Siinä on pieniä loogisuusongelmia ja jäntevyys hieman notkahtelee loppupuolella, jossa ollaan meren valtakunnassa, mutta pitkästyttäväksikään sitä ei voi sanoa eikä tylsäksi. Onni Mansneruksen kuvitus on vahvaa ja puhuttelevaa. 

En ole kovin innokas tonttufani ja noidat ja muut velhot jätän omaan arvoonsa. Tässä kirjassa minua kiinnosti ennen kaikkea Päivikin kohtalo. Jäikö hän meren valtakuntaan vai millainen oli kohtalo hänellä? 

En lähde loppuseikkailun juonenkäänteitä sen enempiä setvimään, kerron vain, että päällimmäiseksi tunteeksi sadusta jäi, ei niinkään itse tarina, kuin symboliikka, joka tuli erityisesti esille, kun Aamuruskonmaan kuningas lähtee hakemaan meren mustasta syvyydestä surunyrttiä.  

Mestaritontun seikkailut ilmestyi ensimmäisen kerran 1919. Kirjasta on otettu monia painoksia ja ilmeisesti sitä luetaan jopa enemmän kuin Päivikin satua. Itselleni kuitenkin Päivikin satu on edelleen se tärkeämpi kirja.



...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 3: Suomalainen klassikkokirja
100 suomalaista kirjaa

EDIT: Mestaritontun seikkailuista on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Hän on kiinnittänyt huomiota sadun moniin valtakuntiin ja kielen rikkauteen ja vanhoihin ilmaisuihin. Itse vierastin kemu-sanan käyttöä, joka oli hieman poikkeava muusta sanastosta. Myös Lumomena on kiinnittänyt sanaan huomiota.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Marian Hostetler: Pelkoa Algeriassa!


Marian Hostetler
Pelkoa Algeriassa
RV-kirjat, 1983
124 s

Alkuteos: Fear in Algeria
Suomentanut Ulla Pajula
Kuvittanut James Converse




Päähenkilö:  Zina, 14-vuotias  tyttö, joka on syntynyt Algeriassa, mutta asuu vanhempiensa kanssa  Amerikassa. Ei siis ole varsinaisesti Algerialainen.

Miljöö: Algerialainen yhteisö

Teema: Tutustuminen syntymämaahan ja sen kulttuuriin. Lähetystyö. Islam.

Muita tapahtumia: Karkoitus. Koiranpurema. Vesikauhu. Rokotus.

Pelkoa Algeriassa on kirja, jossa ei tapahdu kovin paljon ja silti tapahtuu paljonkin. Zina lähtee yksinään Algeriaan tutustumaan syntymämaahansa. Hänen vanhempansa ovat aikoinaan olleet siellä lähetystytössä. Zinaa vastassa on Lilian-täti, jonka kanssa Zina lähtee kohti maaseutua. Matkalla hän tutustuu Algerialaiseen kulttuuriin. Ensin hän kuitenkin vierailee kristillisessä nuorten tapahtumassa, joka päättyy yllättävästi:

Zina herää aamulla ja lähtee etsimään uusia ystäviään.

- Onko - onko täällä ketään? huusin heikosti. Ei ollut ainuttakaan ihmistä. Ei missään.
Saattoivatko he olla ulkona puutarhassa kävelemässä? Olin kylläkin varma, etteivät he olleet, mutta miten sitten voi neljäkymmentä ihmistä kadota kuin maan nieleminä? Tuntui kuin olisi ollut vain hetki siitä, kun he olivat olleet siinä laulamassa ja soittamassa, ja seuraavassa hetkeässä he olivat poissa.

Zina huomaa olevansa yksin eikä tiedä , mitä tekisi, kunnes hän saa yhteyden Palmeraiekin seurakunnan työntekijään, joka tulee hakemaan häntä, mutta portilla on poliisivartio ja Zina huomaa, että kaikki ei olekaan kovin yksinkertaista.

Lopulta Zina kuitenkin pääsee jatkamaan matkaa takaisin Lilianin luokse huomatakseen, että joku varjostaa heitä. Lopulta muös Lilian karkoitetaan ja Zina jää yksi herra Wardin kanssa.

Kirjan loppuhuipennus on se, että Zina ja herra Wardkin karkoitetaan, mutta ennen maasta poistumista Zinaa puree valkoinen koira, jolla epäillään olleen vesikauhu. Sallivatko viranomaiset heidän jäävän maahan siksi, kunnes asia selviää?

Pelkoa Algeriassa on ihan mielenkiintoinen nuortenkirja, jossa, vaikka puhuukin lähetystyöstä, sisältää enemmän kuin kristillistä tematiikkaa, algerialaisen kulttuurin ja elämäntavan kuvailua. Jännitystä ilmapiiriin tuo matkalaisia varjostava mies ja vesikauhuinen koira.
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Algeria

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

KIRJAMESSULAUANTAI!

 

Lauantai 28. lokakuuta suuntasin aamulla aikaisin junalle ja Pasilan asemalle, josta otin taksin (niin niin, matka oli lyhyt, mutta Pasilan asema minulle outo ja lisäksi satoi vettäkin) ja messukeskukseen, jossa oli odotettu ja jo perinteeksi muodostunut kirjamessutapahtuma. Ja kyllä siellä hulinaa olikin. 

Kun olin hakenut bloggaripassini lehdistökeskuksesta ja virkistäytynyt suuntasin askeleni messuhalliin ja suuntasiin Eino Leinon lavalle, jossa oli päivän eka tärppitapahtuma kello yhdeltätoista.




Kaj Aalto haastatteli Markku Toimelaa kirjan Salakahvilla Pohjois-Koreassa tiimoilta. Pohjois-Koreahan on ollut viime aikoina paljonkin uutisissa. Haastattelu oli ihan kiintoisa ja humoristinenkin. Toisin kuin uutiskuvista voisi luulla, myös Pohjois-Koreassa on huumoria. Toimela kertoi pari esimerkkitapausta tilannekomiikasta, jollainen on aiheuttanut aivan hulvattoman naurureaktion pohjoiskorealaisissa.  

Salakahvilla Pohjois-Koreassa on kirja, joka kiinnostaa hyvinkin paljon, ehkä saan sen jossain vaiheessa käsiini ja luettavaksi. Mitä itse kysyin Toimelalta oli, eikö ollut vaarallista kirjoittaa tällaista kirjaa, mihin Toimela, että  eihän hänellä ole ollut mitään syytä kirjoittaa kirjaa, joka pilaisi maan mainetta. 

- Onko kirjassa mitään salaisuuksia? 

Vastauksesta päätellen salaisuudet ovat rivien välissä ja aavisteltavissa, mutta luulen, että viittaus salaisuuksiin on vain uteliaisuutta herättämässä. Kirja on kirjoitettu avaamaan näkymät "elämään, joka on vienyt sellaisiin paikkoihin, joihin toimittajat ei pääse".

Tämän haastattelun jälkeen suuntasin askeleeni vieressä avautuville antivariaattisiin osastoihin ja kirjahyllyjä ja pöytiä vaeltaessa ja kirjakasoja katsastaessa tunnit vierähti niin, että ajankulu täysin unohtui. Olin ajatellut, että kello12.30 alkanut Henri Alénin Suomi-Brändi ja miten se rakennetaan olisi mielenkiintoinen, mutta näytöskeittiön etsiskely viime minuuteilla oli liian turhauttavaa, joten jäin jatkamaan kirjakasojen penkomista. Löysinkin muutaman mielenkiintoisen kirja.




Armas J Pullan Jeanne D'Arc - Neitsytsoturi, olen pitkään katsellut nettiantikvariaateissa, mutta en ole sitä tohtinut hankkia, kun en ole tiennyt, millainen se olisi. Nyt se tuli vastaan ja kun vaikutti yhtä kiintoisalta kuin nimensä eikä hintakaan ollut hirvittävä, niin täytyihän se ostaa.

Aino Kallaksen Ants RAudjalk, virolainen tarina on silmäilyn perusteella samaa vahvaa ja vaikuttavaa tekstiä, kuin aiemmin häneltä lukemani kirjat Katinka Rabesta Barbara von Tisenhuseniin.

Nämä kirjat ovat päältäpäin vaatimattoman näköisiä, mutta uskon niiden sisällön olevan todella antoisat.



Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut oli kallein kirja, jonka ostin. Sain siihen kyllä kolmen euron alennuksen, kiitos siitä! En ole mikään erityisen innokas tonttufani, mutta  Aili Somersalon Päivikin satu on lapsuuteni tärkeitä tarinoita ja tämä on jatkoa siihen, joten siksi ajattelin ostoksen kannattavan. Miten Päivikin kävi - täytyyhän se selvittää. Huomasin sitten, että tästä on ilmestynyt uusiakin painoksia, mutta onhan tässä vanhemmassa painoksessa oma viehätyksensä - ajan patina, kuten sanotaan.



Elina Aron Villien tyttöjen koulu on kirja, jota juuri ennen messuja katselin nettiantikvariaatissa ja mietin, että tilaanko vai enkö tilaa. En sitten tilannut, kun ajattelin, että ehkä se tulee vastaan messuilla ja olipa yllätys, kun sen sitten hyllystä löysinkin. Tämä kuulostaa todella kivalta kirjalta.

Olisihan niitä kirjoja ollut, mutta ei varoja kaikkeen siihen, mitä olisi tehnyt mieli. Jokin raja täytyi hankinnoissa pitää.

Sitten olikin jo aika suunnata johonkin , jossa voisi levähtää ja nauttiaa jotain pientä hiukopalaa.Suuntasin Fazerin kahvilaan jonne oli melkoinen jonotus. Vihdoin pääsin lepuuttamaan jalkojani ja istahtamaan ihanan  lohikeiton äärelle. Kuinka taivallisen hyvältä se maistuikaan tuhdin leipäviipaleen kera eikä hintakaan ollut ihan taivaallisen korkea. Kyllä annos oli hintansa väärti.


Loppupäivä menikin sitten vielä uuden kiertelyn parissa ja Boknäsin pisteellä, jossa ilokseni tapasin muutamia blogeista tuttuja bloggaajia. Tässä istahdin Hyönteisdokumenttia kirjoittavan Reijon ja Yöpöydän kirjat -blogin Niinan  seuraan. Heidän monipolvista ja rönsyilevää keskusteluaan oli ilo seurata, minun, joka olen hiljaisempi ja enempi kuuntelijatyyppi enkä kovin suulas suustani (no, riippuu kyllä tilanteesta).


Mukava oli myös tutustua kasvoihin Tarukirjan takana ja tutustua Hurjaan Hassuun Lukijaan muista bloggaajista puhumattakaan. 

Lopulta kello alkoikin olla niin paljon, että oli suunnattava kohti linja-autoa ja kohden kotiseutuja. Hetken kiertely oli kyllä koitua kohtalokseni, kun ne antkivariaatit olivat niin kiintoisia. Onneksi kuitenkin päädyin tarkistamaan ajan ja ehdin kuin ehdinkin autolle ihan hyvissä ajoin.

Nyt on messut messuiltu ja aika jatkaa arkista aherrusta ja tarttua niihin lukemattomiin kirjoihin siinä aherrusten lomassa.

Oikein hyvää syystalven jatkoa. Sitä ollaankin jo ihan normiajassa.

EDIT: Ai niin, ostinhan minä muutaman postikortinkin. Tässä kuvaa vanhimmista.


 

lauantai 21. lokakuuta 2017

Arvotaan kaksi lippua Helsingin kirjamessuille! LIPUT ON ARVOTTU JO!



Olen saanut kaksi ylimääräistä lippua Helsingin kirjamessuille ja arvon ne kiinnostuneiden kesken. Liput ovat sähköisessä muodossa, joten lähetän ne voittajille sähköpostilla, joten ottaaksesi osaa arvontaan tarvitsen vähintään sähköpostiosoitteesi.

Olet mukana arvonnassas jättämällä kommentin tähän postaukseen ja antamalla toimivan sähköpostisoitteen. Roskapostiviestit eivät ole mukana arvonnassa.

Arvon liput  (kaksi kappaletta) lauantaina 21.10 illalla kello 21.00.

EDIT: Liput arvottu!
Arvoin liput satunnaisnumerogeneraattorilla. Voitot osuivat seuraavasti:

Lippu 1 numerolle 8, kahdeksas kommentti oli Nooran
Lippu 2 numerolle 7 , seitsemäs kommentti oli Eevan.

Huom! Jos satunnaisnumerogeneraattori olisi osunut toisen kerran numerolle kahdeksan, olisin pyöräyttänyt generaattoria uudemman kerran,  sama henkilö ei siis olisi voinut voittaa molempia lipppuja.

Laitan liput sähköpostiin. Kiitän kiinnostuksesta ja toivotan hyviä luku- ja messuhetkiä!


perjantai 20. lokakuuta 2017

Ans Muiderman: Rohkeutta Onneen!







Ans Muiderman
Rohkeutta Onneen
Osakeyhtiö Valistus, 1968
Alkuteos: De derde roos
Suomentanut Marjatta Kureniemi
206 s.


- Ihanaa, huomenna on sunnuntai!
Mutta äidillä ei ollut vapaapäivää koskaan. Edes niin pientä työtä kuin astioiden pesua hänen iso tyttärensä ei voinut suorittaa.
- Mikä huokaus! isä sanoi ja nosti katseesna kirjasta. Mikä hätänä? Onko sinulla ikävä?
 - Ei... Sonny vastasi.
Kuinka isä edes saattoi kysyä! Niin hyvä kuin hä olikin, Sonnyn asemaan hän ei voinut asettua. Mikä hätänä? Kyllä, kyllä on hätä, hän olisi voinut huutaa. Minä olen onneton, olen yhdeksäntoistavuotias tyttö, invalidi, en voi kävellä niin kuin muut. Niin se on ja anna minun edes joskus huoata.

Sonny on sairastunut nuorena polioon, ja sen seurauksena hänen jalkansa ovat halvaantuneet. Sonnyllä ei ole intoa tarttua haasteseen, voimistuttaa jalkojaan. Hän säälii itseään ja räpiköi olossaan. Sonnyn paras ystävä on Jos, joka on kontttoristina jossain toimistossa. Sitten Jos tutustuu poikaan,
Nicoon, joka on töissä samassa firmassa kuin hän, mutta eri osaltolla ja tuo Niconvieraisille Sonnyn luokse, tai oikeastaan Nico seuraa Jossia Sonnyn luokse. Nicolla on ideoita ja Nico saa Sonnyn ajattelemaan uudella tavalla. Nicon myötävaikutuksella Sonny kiinnostuu uudestaan opiskelusta ja lähtee leirille, jossa on muitakin eri tavoin invalidisoituneita nuoria.

Paitsi nuoren kipuilua sairautensa kanssa on tässä kirjassa myös se nuorten kirjallisuuden ikiteema rakkaus. Nico on rakastunut Jossiin, mutta Jos rakastuu päätä pahkaa Brunoon, saksalaiseen nuoreen mieheen, joka tulee Nicon tuttujen luokse serkkunsa kanssa kylään. Brunon serkku seurustelee Nicon tuttavan kanssa ja on ihan reilu, mutta Bruno osoittautuu toisenlaiseksi . Jos joutuu pettymään tunteisssaan. Se, miten käy hänen ja Nicon välisen ystävyyden jää kirjassa hieman avoimeksi. Sonny puolestaan miettiin onko hänellä mahdollisuuksia onneen ja seurusteluun poikien kanssa saa puolestaan ystävän Fredistä, jonka Nico on hankkinut hänelle kyytimieheksi, kun hän aloittaa uudessa työssä, mutta ei pysty kulkemaan linja-autolla kävelyongelmien vuoksi. 

Olen lukenut tämän kertaalleen aiemmin, mutta en muistanut kovinkaan paljoa tarinasta. Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Ei liian romanttinen eikä siirappinen. Hyvinkin elämänmakuinen ja lämminhenkinen tarina kaiken kaikkiaan.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 30: Kirjan nimessä on tunne. Eiköhän rohkeus ole tunnetila...