torstai 18. toukokuuta 2017

Estrid Ott: Lottien mukana Suomen sodassa!

Estrid Ott
Lottien mukana Suomen sodassa
Otava, 1940
169 s.








Siellä jossakin Suomessa Juna kiitää kiskoilla, ohi nimettömien aseminen, ohi viitattomien tienristeyksien. Pienimmässäkin odotussalissa on varoittava julistuksensa: Mies munalukko suun edessä. "Varo vakoojia".
Sensuuri poistaa huolellisesti kaikki paikannimet niitä täyteen sullotuista ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien käsikirjoituksista. Se pyyhkii kaikki maantieteellisest tiedot rintamasotilaitten kirjeistä. Kartastoa tai teosta, jossa on valaisevia karttoja, ei voi mistään ostaa.

Näin alkaa tanskalaisen sotakirjeenvaihtajan Estrid Ottin tarina tai tarinakokoelma Suomen talvisodasta ja suomen naisten harmaapukuisesta armeijasta, Lotta Svärd - järjestön ahkerista työmuurahaisista.

Minua tämän kirjan pariin veti sukututkimus ja muuan lääkintälotta, jonka vaiheita olen yrittänyt selvittää. No, eihän tässä kirjassa juuri sukututkimus avautunut, mutta avautui 1939-40-lukujen vaihteen ilmapiiri ja tunnelmat. Suomen naiset, nuo harmaapukuiset työteliäät, kaikkensa antavat lottasvärdiläiset saavat kiitosta ja kunniaa ylenpalttisesti ja Suomen kansa, pieni sisukas kansa, jota kirjoittaja viime sanoikseen sanoo onnelliseksi saa osakseen lämmintä myötätuntoa koettelemustensa keskellä.

Lottien mukana Suomen sodasa on naisen kirjoittama naisnäkökulma talvisotaan. On paljon mahdollista, että tämä teos on sotakirjeenvaihtajan artikkeleista koottu kokoelma. Kirja sisältää seitsemäntoista lukua. Lukujen lomassa on  43 mustavalkoista valokuvaa lottiin liittyen.

Paitsi Lotta Svärd -järjestön työtä avautuu tässä kirjassa myös mielenkiintoisia uusia näkökulmia oloihin sotaa käyvässä maassa ja Karjalan evakkoihin, taaksejätetyn alueen ympäristöön. Maininta pakolaisten taakseen jättämien koirien villiintyminen on hiuksianostattava ajatus. Ajatus villikoiralaumoista karjalan hylätyillä kunnailla tuntuu jotenkin uskomattomalta, ei sellaista sotanäkökulmaa ole osannut ajatellakaan.

On puhuttu paljon siitä, miten vuoden 1918 sota ja vaiheet jakoivat kansan ja kuinka se yhdistyi talvisodassa. "Me seisomme kaikki rintarinnan" sanoo muuan adjutantti kirjoittajalle, kun tämä kysyy mitä tehdään kiinnisaaduille vakoojille. Ne ammutaan. Naisetkin. Mikä minua hieman hymyilyttää tai jäytää on adjutantin sanat:

"Vain tietämättömät ja kehittymättömät ihmiset ovat antaneet punaisten lupausten ja rahojen houkutella itseään."  

Olivatko he kaikki tietämättömiä ja kehittymättömiä ihmisisä, jotka lähtivät rajan toiselle puolen? Politiikasta voidaan olla mitä mieltä ollaan, siihen en ota kantaa ja maanpuolustus ja maanpetos ovat asioita erikseen, en niitäkään lähde ruotimaan. Sen sijaan näkemys, että kaikki toisinajattelevat olisivat t i e t ä m ä t t ö m i ä  ja k e h i t t y m ä t t ö m i ä  menee yli minun ymmärryksen. Tietämättömyyttä on varmaan ollut puolin ja toisin - tulevaisuutta kun ei voi nähdä.Sitä voi vain uumoilla, aina vain ei käy niin kuin toivotaan.Venäjälle Suomesta loikanneen tarina on monen kohdalla ollut varsin kova. Mutta että he olisivat loikanneet siksi, että olisivat olleet tyhmiä ja kehittymättömiä  on hyvin yksinkertaisesti ja epäviisaasti sanottu. 

Lottien mukana Suomen sodassa on hyvin avartavaa luettavaa ajasta ja ilmapiiristä. Sitä ei voi ottaa ihan kaikilta osin ihastuksesta huokaisten, vaikka kuinka kaunopuheista teksti olisikin. Ylistys ja kiitokset ja kunnia voi hurahtaa päähän, jos liian vakavasti lukee.

Yksi luku kirjassa käsittelee lasten Ruotsiin turvaan viemistä. Mielenkiintoinen mutta surullinen yksityiskohta on mainita junaonnettomuudesta, jossa etelään päin menossa ollut juna ajoi pikimustassa yössä lasten ylimääräisen junan päälle. Onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan äitiä ja neljätoista lasta. Tämä tuo mieleen tarinan omasta perheestä kuinka äidin olisi ollut määrä lähteä Ruotsiin, mutta ei sitten lähtenytkään ja sitten olisi käynyt niin, että siihen junaan, jossa äidin olisi pitänyt mennä, oli pudonnut pommi. Myöhemmin olen kuullut sanottavan, että ei sellaista junapommitusta ole ollutkaan. No, tarinoitahan elämään mahtuu ja muistikuvatkin hämärtyvät ja saavat kultauksen.
 
Aikamoista kultausta oli tämäkin teos vaikka kyllä ne Suomen naiset kiitoksensa ansaitsevat. Siinä olen Estrid Ottin kanssa samaa mieltä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Mirja Vesanen: Mustekala!





Mirja Vesanen
Mustekala
Otava, 1954
219 s,

Vuokko alkoi selailla kirjaansa. Hui, kuinka kurjan näköinen se oli! Jokainen lehti oli irti siihen saakka kuin Vuoko oli sitä lukenut. Lisäksi siihen oli kirjoiteltu ja piirrelty kaikkiin mahdollisiin kohtiin. Joukossa oli sentään sievästi kirjoitettuja muistiinpanojakin. Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin Sinikka oli kirjaa käyttänyt. Mutta hän olikin koulun priimus.
Vuokon harmi alkoi vähitellen sulaa. Hänen eteensä aukeni sivu, jossa oli pallon kuva. Siihen hän joskus oli piirtänyt silmän, nenän ja suun. Nyt hän sai halun parannella töitään. Pallon ympärille muodostui lonkeroita, ja kuvasta syntyi vähitellen mustekala. Vuokko teki siitä julman ja pelottavan näköisen. Lonkerot olivat pitkät ja kiemuraiset. Jokaiselle hän antoi nimen. Yksi oli algebra, toinen geometria, kolmas fysiikka, neljäs Sinikka...

Vuokko on kesää vaille viidentoista. Nuori, väärinymmärretty ja siistin, järkevän sisarensa Sinikan varjossa kulkeva neitonen, jota aina moititaan ja väheksytään. Kun Sinikka lähtee serkusjoukon kanssa kesäiselle huviretkelle ja jättää Vuokon lukemaan matematiikan ehtoihin on Vuokko sydämistynyt. Taas hänet jätetään. Elämä näyttää uhkaavalta mustekalalta. Vuokolla on kuitenkin ystävä Ilmi, nuori leski, jolla on viisi lasta. Heidän luokseen Vuokko matkaa, kun ei matematiikka houkuta. Samalla hän pistäytyy omassa tyyneyden paikassaan kirjoittamassa päiväkirjaansa koko nuoren sydämensä tunnelmat - sen ensirakkauden heräämisenkin.

Mustekala on kesäinen kertomus Vuokon ja serkusjoukon elämästä. Siihen mahtuu niin iloisia kuin traagisiakin hetkiä, kun Vuokko unohtaa kaupunkikodissa käydessään (joka sijaitsee suuren sairaalarakennuksen siivessä) silitysraudan päälle ja syttyy tulipalo. Samassa tohinassa sairaalasta katoaa halvaantunut kamereeri Sjöman. Ja Vuokko saa  saa torut niskaansa, niin, että hän vankilan pelossa karkaa kotoa.

Kaikki kuitenkin selviää ja päättyy onnellisesti ja kesän päättyessä, kun vietetään Vuokon 15-vuotisjuhlia, joissa Sinikka leijailee kuin itse olisi synttärisankari, on Vuokko kasvanut himpun verran ajattelevaisemmaksi. 

Vesasen teksti vie mukanaan. Sinikan ja Marja-serkun lukiessa salaa Vuokon päiväkirjaa tulee minulle halju tunne, syyllinen olo itsellekin, kun luen tekstiä, joka on siis kerronnallisesti Vuokon päiväkirjatekstiä. Miksi tunnen syyllisyyttä? Tämähän on kirja. Enhän minä kenenkään todellisen henkilön salaisia tekstejä lue. Syyllisyys, se kumpuaa eläväisyydestä, uppoutumisesta tekstiin ja tarinaan. Niin sen on oltava.

Outo sana: eideettinen

Kansanuskomuksia:
Juomaan taipuvainen  Lunkviska kertoo kumman tarinan Kuningaskäärmeestä, joka oli suuri ja mahtava, vaaleanpunainen juomu selässä ja kruunu päässään hän oli sen metsässä nähnyt. Mitähän se tietää? Jotain erikoista se tietää. 

Ja kyllähän se Lunkviskan mielestä tiesikin, kun kaikki tulipalot ja muut seikkailut olivat ohitse.

Mustekala on tyttökirja sanan varsinaisessa merkityksessä, onhan sen pääosassa tyttö ja romantiikkaakin, nuoruutta. Tyypillisiä seikkoja tyttökirjoissa on myös matematiikan vieroksuminen. Kuinkahan monessa kirjassa onkaan harmiteltu sen vaikeutta. Mieleen tulee ainakin Anni Swanin joku kirja ja Montgomeryn punatukkainen Anna. Montgomery on ollut varmaan jonkinlaisena vaikuttajana tässäkin kirjassa. Tosin ei päähenkilö ole punatukkainen, mutta erikoinen ja jännä yksityiskohta on se, että Vuokon ihastuksen kohde  Arvi on punatukkainen ja vihreäsilmäinen. Mutta punatukkaisiin liittyvä tulinen luonto ei Arvia kuvaa. Arvi tuntuu olevan aika tyyni poika tukanväristään huolimatta, vaikka kyllä hänenkin sisimmässä tunteet liikahtelee. Löytyyköhän muuten sellaista tyttökirjaa, jossa ei olisi yhtään punatukkaista henkilöä?

100 suomalaista kirjaa

lauantai 13. toukokuuta 2017

Daniel Pennac & Jaques Ferrandez: Suden silmä!


Teksti: Daniel Pennac
Kuvitus: Jaques Ferrandez
Suden silmä
Alkuteos: L'OEil du loup
Suomentanut Suvi-Maaria Pörsti
Suomen Lähetysseura, 1998
154 s.





Poika seisoo hievahtamattta suden aitauksen luona. Susi kävelee koko ajan edestakaisin, edestakaisin. Se ei pysähdy hetkeksikään. "Tuo tuolla ärsyttää minua" , susi ajattelee pojasta. Poika on seissyt häkin ulkopuolella ainakin kaksi tuntia. Hän on katsellut liikkuvaa sutta. Hän on seissyt paikallaan kuin jäätynyt puu. "Mitä hän oikein haluaa minusta? susi miettii itsekseen.
Poika on nimeltään Afrikka ja Susi on Alaskan susi Susi Sininen. Poika ja Susi katselevat toisiaan kiinteästi. Sudella on vain yksi terve silmä, poika sulkee toisen silmänsä ja nämä kaksi luotua katselevat toisiaan syvälle silmiin, ja he näkevät toistensa silmissä elämänsä tarinana. Vaiti he seisovat ja katselevat toisiaan, katselevat tarinaa, suden tarinaa ja pojan tarinaa. Katselemalla toisiaan silmiin he kertovat tarinansa toisilleen. Tarinoita kertoo myös poika tarinassaan ja susiemo poikasilleen.

Suden silmä on erikoinen lastenkirja. Paitsi elämästä, se kertoo elämän kolhuista, peloista, sodasta, pakolaisuudestayhteenkuuluvuudesta. Loppujen lopuksi tämä on aika filosofinen kirja. Afrikka ei ole vain poika, Afrikka on maaosa. Pojassa ja sudessa avautuu kaksi mannerta Alaska ja Afrikka. Ja suden tarinassa soi ihmisen tarina, pojan tarinassa suden elämä. En tainnut ihan kaikkea tajuta, varsinkaan loppua. Mutta erikoinen tämä oli ja omalla tavallaan hieno pieni teos, jossa on syvällisyyttä useampaankin kertaan luettavaksi ja pohdittavaksi. Myös kuvitus kiehtova, paikoin jopa jännän sarjakuvamainen, sekoitus lempeää otetta ja karheutta.

Kirjan lopussa on lyhyet esittelyt tekijöistä. Kuvittajan kerrotaan saaneen vaikutteita monilta sarjakuvapiirtäjiltä, muun muassa Hergeltä.


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 41 Kirjan kannessa on eläin
Aistittavat kirjat: Näköaisti. Paitsi, että kirjan nimessä mainitaan silmä ja se puhuu paljon katselemisesta on kirjan tarinaan eläytymisessä suuri merkitys kuvilla, joita ilman teos jäisi hieman vajaaksi.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Jean Webster: Vehnäprinsessa!




Jean Webster
Vehnäprinsessa
(Alkuteos: The Wheat princess, 1905)
WSOY, 1920
Englanninkielestä suomentanut Annikki Haahti
451 s.
Kansikuva: Martta Wendelin (?)

Websterin Vehnäprinsessa on amerikkalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Italiaan, jolloinkin 1900-luvun vaihteessa. Tarinan päähenkilö on amerikkalainen Marcia Copley, joka on setänsä Howard Copleyn ja tämän puolison Katherinen kanssa tullut Italiaan. He vuokraavat vanhan linnan, Castel Vivalanten, jonka muinainen omistajaa ei muistella hyvällä. Marcian isä on amerikkalainen liikemies, rahapohatta. Hän on ostanut kaiken saatavilla olleen viljan Italiassa, jonka köyhä maaseutuväestö näkee nälkää.  Italiassa eletään murrosaikoja. Maa on vastikään muodostunut, kun eri ruhtinaskunnat on yhdistetty. Maassa on kuningas, mutta väki kapinoi vallanpitäjiä vastaan.

Olen lukenut aiemmin Websterin St.Ursula koulun tytöt, joka on tyttökirjallisuutta.

Kiinnostuin Vehmäprinsessasta  Sara Kokkosen kirjoittaman Kapina ja Kaipuu -teoksen myötä, jossa teokseen lyhyesti viitattiin. Tyttökirjallisuuden tapaan Vehnäprinsessassakin pääosassa on tyttö, tai ei enää tyttö, vaan nuori nainen, jonka 23-vuotissynttäreillä tapahtuu seikka, joka saa Marcian maailman romahtamaan. Marcia on rikas, hän tykkää käydä kaupoilla, nähdä maailmaa, mutta sydämeltään hän viaton ja hyväntahtoinen, joka jakaa rahojaan myös kerjääville lapsille Italian kaduilla, pelastaa koiran, jota pojat kiduttavat ja myös pienen italiaispojan isäpuolen kynsistä, seikka, jolla on merkittävä vaikutus kirjan tapahtumille. Tästä huolimatta, että pääosassa on nuori nainen ei tämä kirja ole varsinaisesti tyttökirjallisuutta. Ei tämä ole oikein viihdekirjallisuuttakaan, vaikka viihteellisyyttäkin kirjassa löytyy, on kosimisia ja seikkailua, mutta myös yhteiskunnallinen aspekti. Rikkaat vastaan köyhät asetelma.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi teos. Tarina eteni hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti, tunnelma nousi ja kiristyi loppua kohden. Kirja on toki ilmestynyt lähes 100 vuotta sitten ja se näkyy suomennoksessa. Jotkut sanat tuntuvat hieman oudoilta asiayhteydessään. Esimerkiksi sana esine yhteydessä, jossa kysytään rakkauden kohdetta. Ja neekeri-sanahan on täysin pannassa nykyään. Kyse on vain yhdestä yksityiskohdasta tarinassa, minua kuitenkin erityisesti ihmetyttää, kun tätä väestönosaa kuvataan hidasveriseksi roduksi. En osaa yhdistää afrikkaa, afrikkalaisia ja hidasverisyyttä. Näkeehän sen musiikissakin, että afrikkalaista perua olevilla ihmisillä on yleensä ihan erilainen rytmi ja poljento kuin meillä pohjoisen perukoilla olevilla. Tosin näissäkään tekijöissä ei pidä yleistää.

Italia maana  on kiinnostava ja olen ihastuneena seurannut televiosta italiassarjoja ja tätä taustaa vasten tämän kirjan lukeminen oli hyvinkin antoisa ja hyvä lisä. Paitsi yhteiskunnallista murrosta tässä seurataan myös Marcian sisäistä murrosta naisena ja rikkaana perijättärenä. Vehnäprinsessa on  rakkauskertomus, mutta ei niinkään romantiikkaa tihkuva lemmenluritus kuin hitaasti kehittyvä ja kypsyvä ja ennen kaikkea tämä teos on rakkauslaulu Italialle.


Heidän seisoessaan sinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä - sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina - tuo ihana, kuolettava autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, uin mikään muu maa maailmassa.
...


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

perjantai 5. toukokuuta 2017

Raili Jokinen: Vähäkallion lapset!


Raili Jokinen
Vähäkallion lapset
Karisto, 1957
Kansikuva: Marja-Liisa Salokero
227 s.

Nimensä mukaisesti tämä vanha suomalainen nuortenkirja kertoo Vähäkallion perheestä ja erityisesti lapsista, joita ovat Niko ja Su. He ovat ilmeisesti kaksosia, vaikka sitä ei suoraan ilmaista. Seuraavan tulee punatukkainen Liina, jossa on aimo annos Montgomeryn Annaa, koska kun häntä eräs Mauri koulussa kutsuu Punuriksi, lyödä läimäyttää poikaa poskelle niin että mätkähtää. Liina on oikea poikatyttö, joka pukeutuu mieluummin veljensä kalastushousuihin kuin hameeseen. Sitten tulee Ari, joka kirjan alussa pänttää matematiikkaa ja aloittaa jatkossa yhteiskoulun ensimmäisellä. Pehreen viides lapsi Asta on vielä pikkuinen ja hänet mainitaankin vain ohimennen.

Paitsi sisarussarjan lisäksi perheeseen kuuluu kotiapulainen Hille ja talonmies Kettunen. Niin, ja kuuluuhan perheeseen myös Vaari ja Pontus-koira.

Naapurustossa asuvalla Veeralla on myös tärkeä rooli kirjan tapahtumissa. Veeraa tuntuu Vähäkallion äiti, ainakin Nikon mielestä hieman vieroksuvan ja kyllähän Veeran elämässä tuntuu olevan jotain outoa. Ainakin hänen äitinsä saa kylmät väreet kulkemaan iholla, tämä kun kohtelee Veeraa kuin pahaista piikaa ja itse on menossa ja juhlimassa kaiken aikaa.

- Veera! Tule heti tänne!
Leikki taukosi. Veeran nauru katkesi, ja toistenkin hymy hyytyi huulille, kun he näkivät vihaisen naisen vähän matkan päässä heistä. Veera katsoi hiljaisena rannalla olijaan, sieppasi sanaakaan sanomatta vaatteensa kainaloon ja lähestyi verkalleen keltapukuista naista.
- Enkö ole sanonut, ettet saa tulla tänne. Minä lähden illalla vielä kaupunkiin ja tuon tullessani vieraita. Laita huoneet kuntoon ja katsokin, että siivoat kunnolla. Mene sitten Kerviselle tai johonkin yöksi. En halua, että olet kotona kun tulemme.

Mitäh! Kuka ja millainen äiti voi sanoa lapselleen noin? En halua olla, että olet kotona. Kyllä on ärjyä tunnelmaa.

Koulua, naamiaisia ja viinan salapolttajia mahtuu tähän teokseen, mutta myös suuria tunteita, joista myrskyisimmät kokee Su tajutessaan, että äiti on rakastumassa uudelleen. Kuinka äiti voi unohtaa isän? Su kysyy mielessään kuumeen polte sisuksissa.

Vähäkallion lapset on ihan mukava nuorten kirja. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin kolmikymmenluvulle. Kerronta on jouhevaa, joskin tunneristiriitojen nopea selviäminen ainakin minulla hieman verottaa lukutunnelmaa. Toisaalta miksi kaiken pitäisi olla niin problemaattista ja traagista. Eikö elämässä voisi selvitä vähemmälläkin ja helpommilla ratkaisuilla. Mukavaa, tavallista perhe ja opiskelijaelämää tämä kirja siis tarjoaa eikä yhtään hullummassa kokoonpanossa. Muutamia painovirheitä kirjassa on, mutta eipä ne juurikaan lukuiloa haittaa. Vanhojen tyttökirjojen ja menneen ajan nostalgiaa kaipaaville tämä sopii kuin nenä päähän.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 38: Kirjassa mennään naimisiin.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Lupa syödä -kooste!

Syöminen sallittu  -lukuhaasteessa luettiin kirjoja, joissa ruoalla oli merkittävä rooli tai joissa käsiteltiin syömiseen liittyviä tekijöitä tai probleemeja. Itse ehdin lukea tähän haasteeseen ainoastaan kaksi kirjaa. Näitäkään en varta vasten tätä haastetta silmällä pitäen ottanut lukeakseni, vaan ihan muuten vaan kiinnostuksesta. Ruoka ja syömishäiriöt tulivat siinä sivussa.
Luin seuraavat kirjat:
  1. Dalia Grinkeviciute: Dalian kirja
  2. Anu-Riikka Peuranen : Eemil - erään adoption tarina

Kategorioihin laittaminen oli sitten vaikeampaa. Ajattelin ensin laittaa tuon Peurasen kirjan katerogiaan kolme, tietokirja, joka käsittelee syömishäiriötä, siinä kun adoption ohella sivuttiin myös syömishäiriötä. Tai oikeastaan tämä on vähän kategorioiden kaksi ja kolme välimuoto, sillä kyseessä ei ole puhtaasti tietokirja, mutta ei romaanikaan, mutta syömishäiriö koskettaa kuitenkin jota kuta kirjassa mainittua. Hmm. Ehkä minun pitää laittaa tämäkin kategoriaan yksi, sillä syömisellä on merkitttävä rooli tässä kirjassa kuten myös Dalian kirjassa, jossa nähtiin suoranaista nälkää.

Minun oli tarkoitus lukea enemmänkin tämän haasteen puitteissa, mutta haasteen loppumisajankohta tuli yllätyksenä, kun en ollut huomannut tarpeeksi selkeästi.

No, hyvä näinkin. Kiitos Evarialle haasteesta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Laina Rinne: Nauravan kuun harju!




Laina Rinne
Nauravan kuun harju
Valistus, 1962
120 s.

Tytöt siirtelivät jalkojaan ja olivat melkein vakavia. Pitkä tyttö jatkoi: 
- Meissä tapahtuu kaiken aikaa jotakin, kunnes sitten eräänä aamuna - hokkuspokkus ja simsalabim - kun heräämme, huomaamme olevamme valmiita naisia niinkuin esimerkiksi Sofia Loren tahi joku Jayne Mansfield, jeh, kaikki hienot kurvit täsmälleen omilla paikoillaan. - Olen puhunut.

Laina Rinteen Nauravan kuun harju kertoo tyttökoululaisista vai ovatko he yhteiskoululaisia, vaikea sanoa, sillä vaikka poikiakin kirjassa mainitaan ja esiintyy, niin koulutovereissa ja tyttöjen välissisä jutuissa on vain tyttöjä.

Nauravan kuun harju on tyttökirja ja koululaiskertomus. Se on myös kehityskertomus muutoksista ja vastuusta ja yhteenkuuluvuudesta - sanalla sanoen elämästä!

Kerronta on omintakeista, ei aina niin suoraviivaista. Tapahtumia käydään läpi ei aina niin kronologisesti, aina välillä kertoja hypähtää jännästi menneisyyteen tyyliin se tapahtui eilen tai se tapahtui pari viikkoa sitten, muutoin tarina etenee vuoden kierron mukaisesti. Kertoja voisi olla yksi tyttöjoukosta, joka pitää tiivisti yhtä kouluelämässä, yksityiselämässä tutustuminen on hitaampaa, eikä ystävyyden syntyminen, sisimpänsä paljastaminen aina ole helppoa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan menneeseen. Opettajia kutsutaan lempinimillä, on Kirppua ja Tilliä ja Lumpusta. Tytöilläkin pitää olla omat lempinimensä. Päähenkilö Inkeri Ratamo, eli Inkku on köyhän perheen lapsi. Hänen isänsä on hevosajuri ja perhe asuu kaupungin laitamilla Ruuperin perukaksi kutsutulla alueella, Hopeaharjun maisemissa. Hopeaharjuun liittyy myös tarina, joka luo sadunlumoa arjen kuvauksen vastapainoksi.

Nauravan kuun harju on herkkä kuvaus nuorista aikuisuuden kynnyksellä. Se on täynnä tyttöjen välistä ystävyyttä ja jännittyneisyyttäkin, kommelluksia, hullutuksia, normiarkea, oppilaiden ja opettajien välistä jännitettä. Loppua kohden tunnelma muuttuu astetta tummasävyisemmäksi, kun Lillamaikki, tuo tyttötoveri, jolla on summaton määrä rynnistävää rohkeutta, sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan.

Tähän loppuun vielä laina, joka säväytti:

Minä uskon kesään ja talveen ja syksyyn ja kevääseen, pilviin, jotka kulkevat taivaalla, maahan, joka lumen alle kätkee rajattomasti elävää elämää, tuohon ilmeitä tekevään sateeseen, tuohon koivuun, joka ruskeiden silmujen sisään kätkee lehtien ja kukkien ummut, voikukan juurakkoihin ja leskenlehden rönsyihin.....
--
100 suomalaista kirjaa

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Enid Blyton: The Happy House Children!

Enid Blyton
The Happy House Children
Collins, 1968
120 s.















Tämä mukava pieni kirja sisältää kaksi teosta yksissä kansissa: The Happy House Children ja The Happy House Children Again. Verrattuna Blytonin seikkailu-, salaisuus- ja Viisikko-kirjoihin tässä kirjassa ei tapahdu jänniä ja salaperäisiä juttuja, joita lapset sitten ratkoisivat, vaan aivan  tavallisista lasten arkisista touhuista. Tosin hyvin kilttien ja hyvinkasvatettujen lasten touhuista. No, kyllä he osaavat välillä kronklatakin ja kinastellakin, mutta pääsääntöisesti siis kilttejä hyvinkasvatettuja lapsia he ovat. Jack on 9-vuotias, Jane 7-vuotias ja Benjy 5-vuotias. 

The Happy House Children kertoo siitä, kuinka perhe muuttaa kaupungista maaseudulle uuteen taloon, jolle he antavat nimeksi Happy House ja nimi kertookin kaiken tarvittavan. Kyseessä on
Onnellinen talo ja sen asukkaat. Lapset saavat oman koiran, ja tutustuvat naapurin rouvan Plummiin, joka ei pidä lapsista. Rouva Plummin käkikello kiinnostaa lapsia aivan erityisesti.

Jatko-osa The Happy House Children Again kertoo siitä, kuinka rouva Plum saa vieraakseen sukulaislapsia, jotka eivät ole kilttejä. Tommy on 8-vuotias ja Betty samanikäinen kuin Jane, eli 7-vuotias. Tommy ottaa heti johtoaseman leikeissä ja pelästyyttää intiaanileikissä pikku Benjyn niin, että saa Janen kimppuunsa ja myös Patter-koiran, jonka hän uhkaa ampua, ellei sitä oteta pois hänen kimpustaan. Lasten keskinäiset kärhämät saavuttavat lakipisteen, kun Tommy rikkoo rouva Plummin kasvihuoneen ikkunat ja syyttää siitä Jackia. Sitten nousee mahtava ukonilma.

Vaikka kirja on kirjoitettu lähinnä alle kymmenvuotiaille niin tämä oli ihan hauskanoloinen kirja kuvituksineen. No, ehkä lapset olivat hieman liian kilttejä, mutta kun on tottunut Blytonin seikkailullisiin tarinoihin, niin tämä on toisenlaista Blytonia ja kyllä niitä tarinoita ihan tavallisista lasten touhuistakin tarvitaan, sellaista tavallista arkielämää leikkeineen ja teehetkineen, kissoineen ja koirineen, sillä niin, Onnellisen Talon lapset saavat myös kissan, kun Jane pelastaa yhden kulkukissan poikajoukon kynsistä.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 25:  Kirjassa kukaan ei kuole


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Charlotte Bronte: Shirley!

Charlotte Bronte
Shirley
Karisto, 1988
Alkuteos: Shirley
Suomentanut Kaarina Ruohtula
676 s.






Päähenkilöt: 

Robert Moore, verkatehtailija, jota uhkaa köyhyys Napoleonin ja  mannermaan sulkemuksen takia sekä attentaatit teollistumista vastaan kapinaan nousevien työläisten taholta.
Kirkkoherra Helstone, Robertin ystävä, joka tosin riitautuu Mooren kanssa puoluepoliittisista syistä. 
Helstonen veljentytär Carolinen Helstone, joka rakastaa Robert Moorea, mutta ei saa rakkaudessa vastakaikua Robertilta, joka tosin viihtyy hyvin Carolinen kanssa, joka on hänen serkkunsa.

Shirley Keeldar, Fieldheadin kartanon valtiatar, joka tosin ilmaantuu tarinaan vasta sivulla 214.

Shirleya Caroline kuvaa Robertille teoksen loppupuolella ylen ylevillä sanoilla, kuvaten hänen olevan  
Kuin pyhäkkö - sillä se oli pyhä; kuin lumi - sillä oli puhdas; kuin liekki - sillä se oli lämmin; kuin kuolema - sillä se oli väkevä.

Kirja naiseudesta

Charlotte Bronten Shirley on ennen kaikkea kuvaus kahdesta naisesta Carolinesta ja Shirleystä. Caroline on nuori, vaalea ja uskollinen rakkaudessaan, jota kantaa salaisuutenaan, Shirley tumma, tulinen ja häntä kuvataankin pantterina, joka haluaa pitää villin vapautensa. 

Carolinen  ja Shirley ovat kirjan kahtena päähenkilönä hyvin erilaisia naisia. Silti vastakohtinakin he ovat kumpikin omalla tavallaan hyviä ja aikaansaavia, naisista parhaimpia. Sitä vastoin toisenlaisen naiskuvan saa joistain muista kirjan sivuhenkilöistä.

Caroline oli tuskin istunut tuskin viittä minuuttia ennen kuin emäntä, joka jatkuvasti tuijotti häntä tuolla hirviön katseellaan, alkoi elävältä silpoa eräitä naapuriston perheitä.

Paitsi naiskuvaa otin tämän virkkeen tähän vahvanana kielikuvana pahanpuhmisesta  ja Bronten taidosta sanankäyttäjänä

Vaatimattomuus ja hiljaisuus ovat tyttöjen paras viisaus.

Tämä on taas rouva Yorken mielipide.Häntä itseään ei ehkä voi kutsua vaatimattomaksi ja hiljaiseksi naiseksi. Ainakin hänellä on hyvin selkeä mielipiteensä ja tapansa ja tottumuksensa. Carolinea ehkä jossain määrin kuvastaa tämä naisihanteen kuva, mutta ei Shirleyä, ei missään tapauksessa.

Naiset ovat käsittömättömiä! Heillä on vallan merkillinen taito saada aikaan epämiellyttäviä yllätyksiä. Tänään he ovat reippaita, kukoistavia, punaisia kuin kirsikat ja pyöreitä kuin omenat, huomenna velttoja kuin lakastuneet rikkaruohot, riutuneita ja murtuneita. Ja mistä syystä? Siinäpä arvoitus. Heillä on ruokaa, vapaus ja hyvä koti, jossa asua, hyvät vaatteet, joihin pukeutua, kaikki aivan samoin kuin ennenkin. Hetki sitten se riitti pitämään naisen iloisena, ja tuossa hän nyt istuu kuin mikäkin surkea pieni naukuva kissanpentu.

Kirkkoherra Helstonen ajatukset Carolinesta surkeana pienenä naukuvana kissanpentuna taas on jäyhän ja jäykän kirkkoherra Helstonen käsitys naisista. Hän ei voi heitä ymmärtää. Tosin Shirleyn kanssa hän tulee toimeen ja kohtelee häntä lähes kuin miestä kutsuen jopa Kapteeniksi.

Ajankuva ja brittiläinen maaseutuyhteisöllisyys

Vaikka Shirley on lopulta myös  rakkauskertomus ja kaikki kohtalon tiet lopulta johtavat avioliittoon on Shirleyssä sivupolkuja, jotka yhdessä pääjuonen kanssa muodostavat kuvan elämästä 1800-luvun alun Yorkshireläisessä maalaisyhteisössä.

Kirjan kerronta on hitaasti etenevää, paikoin puuduttavaa, mutta kirjan tiiliskivimäisyydestä huolimatta luin sitä ihan mielenkiinnolla loppumetreille asti, jolloin minua alkoi uuvuttaa ja mietin, eikö tämä jo lopu. Mitä tässä vielä jaarittelemaan ja asiaa pitkittämään. Yllätyksekseni viimeinen lause virkisti minua valtavasti, ei siksi, että se oli viimeinen lause tai kappale, vaan siksi, että se  sykähdytti. Uudelleen luettuna koin siinä jopa olevan hienoista ironiaa.

Kotiopettajattaren romaanin veroinen tämä teos ei ole mutta ei täysin kehnokaan. Mitään kevyttä romanttista viihdettä tämä ei ole, vaan tässä on nähtävissä terävää ihmisluonteen kuvausta ja näkökykyä aina nuorta sivuhenkilöä  Martin Yorkea myöten.

Kirjan miespäähenkilö Robert Moore on Anversoista, hän ei ole ranskalainen, vaikka kuuluukin ranskalaiseen sukunsa ranskalaiseen haaraan ja puhuu ranskaa. Isänsä puolelta hän on yorkshireläinen, siispä Joe Scottin (Mooren työläinen) mielestä "meikäläinen". Tämä eri kansallisuuksien arvottaminen on yksi teoksen mietityttävimpiä teemoja. Flaamilaisten kuvaus ja myöhemmin teoksen loppupuolella myös intiaaniheimojen kuvauksessa on piirteitä, jotka saavat suun suppuun ja lukijan mieleni karvastelemaan.

EDIT: 24.4. Lisäsin tuon kuvan tuohon "nimekkeeseen". Minusta tämä ei ole oikein onnistunut kansikuva, sillä se ei edusta ainakaan hyvin kirjan nimihenkilöä. Shirley oli tumma. Caroline oli kyllä vaalea, mutta en osaa kuvitella Carolineakaan tuon näköisenä. Mutta ehkä kansikuva kuitenkin jollain tasolla edustaa ajankohtaa tyylillisesti.

---
Tänään päättyy 200 sanaa Charlotte Brontesta -haasteeni. Tässä tuli varmaan enemmän kuin kaksisataa sanaa. Shirleystä sinänsä ei ollut helppoa kirjoittaa, en tiedä, josko se oli helppoa Brontellekaan.

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Merri Vik: Lotta on aina Lotta ja Käytä järkeäsi Lotta!

Merri Vik
Lotta on aina Lotta
Alkuteos: Lotta är sig lik (1959)
Suomentanut A-M. Helminen
Karisto, 1974
149 s.

Merri Vik
Käytä Järkeästi Lotta (1960)
Alkuteos: Skärp dig, Lotta
141 s,
Suomentanut A-M. Helminne

Kansikuvat: Heidi Lindgren



Lotta-kirjat ovat hauskoja. Niiden parissa viihtyy ja kihertelee lukiessaan. Lotta on 14-vuotias tyttölapsi, jolla on kaksossiksot Gerd ja Malin, isoveli Knat. Isä on jonkinlainen teknisen alan ammattilainen ja äiti on kotiäiti. Eletään 50-luvun ruotsalaisessa pikkukaupunkiyhteisössä ja vähän maaseudullakin. Lotalle sattuu ja tapahtuu enemmän ja vähemmän yllättäviä sattumuksia, jotka ovat teiniä harmittavia kommelluksia tai tahattomia onnenpotkaisuja. Lotan paras ystävä on Giggi joka syö vuoroin suklaata vuoroin lakupaloja.

Osa Lotta-kirjojen viehätystä on niiden ajallisesti hidas eteneminen. Lotan vaiheita ja kasvua seurataan ilman suuria hyppäyksiä. Sarjan aloitti  Lottapa tietenkin teos, joka kertoi Lotan joulunalustunnelmista. Seuraava osa Niin Lotan tapaista jatkoi tarinaa Uudelta Vuodelta ja hieman vuodenvaihteen jälkeen. Lotta vierailee siinä Bernhardina-tädin luona, tekee jekun ärsyttävälle Paul-serkulleen ja yhdistää Uuden Vuoden hipoissa Truddan-tätinsä fysiikkahepun kanssa tutustumalla samalla itse Mats-nimiseen poikaan.

Lotta on aina Lotta -kirjasssa ollaannkin sitten Pääsiäisessä. Lotta ottaa osaa Kuriiri-lehden hattuparaatiin yhdessä Giggin kanssa ja voittaa Kööpenhaminan matkan, sairastuu vyöruusuun, kirjoittaa uusiksi Viikinkien ja Hunni Attilan historian,  eksyy metsässä ja saa vastaansa karmean Dobermanin juuri kun hänen pitäisi olla Truddan-tätinsä morsiunsneitona ja joutuu piirustuksenopettajansa Liitu-Vallen hampaisiin piirtämällä lipun, jota kukaan ei tunnista paitsi koulutoveri Jonas.

Kaikenalaista siis satuu ja tapahtuu, mutta Lotta selviää ja elämä jatkuu.

Käytä järkeästi Lotta -teoksessa eletään kesää. Lotta on saanut ehdot matematiikassa ja joutuu pänttäämään yhdessä Jonaksen kanssa, joka on osoittautunut fysiikkahepun - Jesperin - sukulaiseksi. Jonaskin on saanut ehdot ja yhdessä he pänttäävät matematiikkaa Pihlajalahden täyshoitolassa. Kaupunkimiljöön ohella Pihlajalahti on toinen tärkeä miljöö Lotan vaiheissa.
Lotta saa myös vastaansa sen, minkä on taakseen jättänyt, ärsyttävä Paul-serkku tekee vuorostaan jekun hänelle. Lisäksi Lotta tutustuu Lotta-kirjojen yhteen suureen persoonaan, notaari Andersoniin, alias Urban-setä alias dekkarikirjailija Pierre Vasseuriin. Iäsnsä saa harmaita hiuksia kun Lotta tulee kuvatuksi kerran jos toisenkin vanhoisssa virttyneissä merirosvohousuissa ja Knattin vanhassa paidassa, jota naapurin lehmä hamuaa syötäväkseen. Lotta ei olisi Lotta, jos ei hänellä kuitenkin olisi myös hoksottimet, joilla pelastaa Urban-setä kallionjyrkänteeltä tai ellei hänellä olisi myös niin sanotusti onnea matkassaan - tässä kirjassa ystävänpalveluksen velkaa oleva lehtimies. Ehdot  tulee suoritetuksi ja elämä hymyilee taas. 

Lotta on aina Lotta ja Käytä järkeäsi Lotta on siitä erikoinen kirjapari, että niiden nimet ovat vaihtuneet ekapainoksissa. En tiedä, onko virhettä korjattu myöhempiin painoksiin. Kuten kuvasta näkyy olen itse korjannut nimet  oikein päin oleviksi. Minä pidän näistä alkupään Lotta-kirjojen kansikuvituksista. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja kuvaavia.

Pidän paljon Lotta-kirjoista. Niiden maailnankuva on selkeä ja elämä leppoisaa kaikista sattumuksista ja kohelluksista huolimatta.

---
Uudelleen luettua lukuhaaste 
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet!

Marja-Leena Tiainen
Khao Lakin sydämet
Tammi, 2013
237 s.















Tyttö lähtee vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa aamiaiselle. Matkalla perhe jää ihastelemaan aamuauringossa kimmeltävää merta. Matalaan tullessaan aallot murtuvat tyrskyiksi lennättäen pisaroita korkealle ilmaan. Rannalla näkyi hölkkääjiä, ja vedessä polskii muutamia uimareita. - Tästä tulee ihana päivä, äiti huokaa.

Kaunis kansikuva henkii tyyneyttä ja seesteisyyttä, rauhaa ja valoa. Kaunista ja seesteistä on myös Tiaisen teksti ja kerronta. Tämä on hieman ristiriitaista, sillä tarinan tausta ei ole kaunis sen paremmin kuin seesteinenkään. Tai kaunis ja kaunis. On merkillistä, kuinka suureenkin katastrofiin, pelkoon ja epätoivoon voi kätkeytyä myös kauneutta. Se on niitä merkillisiä elämän paradokseja. 

Vuonna 20o4 Tapaninpäivänä suuri merenalainen maanjäristys sai liikkeelle hyökyaallon, joka surmasi tuhansia ihmisiä eri puolilla Intian valtamerta. Tämä hyökyaalto kosketti myös joulurauhaansa viettäviä suomalaisia, sillä hyökyaalto vei mukanaan  monet suomalaiset turistit Thaimaan lomakeskuksessa Khao Lakissa. 

Marja-Leena Tiaisen teos Khao Lakin sydämet kertoo 15-vuotiaasta Emmistä. Emmi on ollut 7-vuotias, kun hänen äitinsä, isänsä, pikkuveljensä Kasper ja isovanhempansa toisen vanhemman puolelta saivat kaikki surmansa heidän ollessaan lomailemassa Khao Lakissa. Emmi itse pelastuu, kun tuntematon mies vetää hänet hiuksista puuhun, jossa he odottavat veden laskeutumista ja pelastajia. 

Khao Lakin sydämet kerttoo Emmin paluusta uudelleen rakennettuun Khao Lakiin etsimään tuntematonta pelastajaansa yhdessä isoäitinsä (toisen vahemman puolelta) kanssa. tarina voisi olla totta, ja lukiessani mietinkin tätä. Onko Emmi todellinen? Ei, ei hän ole. Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta tarinan tausta on todellisuutta aina pylvääseen kiivennyttä, nykyistä presidenttiämme  Sauli Niinistöä myöten. 

Khao Lakin sydämet on lämminhenkinen kirja, jossa vähäeleisesti ja liioittelematta, katastrofilla herkuttelematta tuodaan esiin nuoren ihmisen tuntoja katastorifin jälkeen. Miltä tuntuu kun menettää perheensä? Kuinka selvitä. Khao Lakin sydämet on surutyötä. Pinta näyttää tyyneltä, mutta syvemmällä kuplii ja kuohuu.

Muut jatkoivat sillalle, mutta Emma oli päättänyt kahlata toiselle  puolen. Hän risui mekon päältään. Alla olivat  bikinit, jotka Emma oli pukenut päälleen jo hotellissa. Hän lähti kahlaamaan lämpimässä vedessä reppu sylissään. Toiselle puolen päästyään hän pysähtyi akaasiapuun varjoon. Iho pisaroi, ja sydän jyskytti. Emma avasi repun, ja alkoi nostella siitä muistoesineitä samalla kun muut kävelivät sillan kautta hänen luokseen. 
Päällimmäisenä oli Kasperin unilelu ja sen alla äidin neulomat lapaset --- ---

Rannan hiekkaan Emmi piirtää kolme sydäntä, kirjoittaa niihin nimet: äiti, isä, Kasper - luovuttaa muistoesineensä - on aika jatkaa matkaa. Muistot elävät, mutta eivät enää revi rikki.

Paitsi surutyöstä Khao Lakin sydämet kertoo ensirakkaudesta. Emmi tapaa Lukaksen, nuoren ruotsalaispojan, joka on myös ollut Khao Lakissa jouluna 2004. Kohtalotoveruus yhdistää, vaikka Lukas onkin välttynyt tuholta, koska on ollut kauempana tuhoaallosta. Emmin ohella seurataan myös toisen nuoren, Venlan ja Rissasen perheen lomamatkaa. Loman jälkeen Venla huomaa, että hän on kaikesta huolimatta hyvin onnellisessa asemassa verrattuna moniin muiihn. Hän alkaa nähdä muutakin kuin oman napasa. 

Ja se kauneus, josta alussa puhuin. Paradoksinen kauneus syntyy siitä, että on niitä, jotka pistävät oman elämänsä likoon auttaakseen niitä, jotka ovat hukkumassa. Sellaisisakin ihmisiä Khao Lakin katastorissa oli. Ei sillä katastrofi on silti aina katastrofi, se koskettaa, järkyttää, ravistelee.

Khao Lakin sydämet ravistelee hellästi mutta vakuuttavasti. Ei kaikki ole ensirakkauden värittämää vaaleanpunaista hattaraa, minullakin kyyneleet olivat herkässä paikoin, kuvauksen koskettaessa syvimpiä tuntoja.
...
100 suomalaista kirjaa
Kukko Kainalossa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Kirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Naisten aakkoset - O!

Tarukirja  laittoi aikoinaan liikkeelle haasteen Naisten aakkoset. Itse olen edennyt O-kirjaimeen ja kysymyksethän on vanhat tutut.

 1. Kuka on suosikki kirjailijasi?


Paronitar Orczy

Pidän paljon paronittaren Punainen neilikka -kirjoista, jotka sijoittuvat Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin. Vaikka ne eivät olekaan mitään suurta maailmankirjallisuutta vaan paremminkin viihdekirjallisuudeksi luettavia, niin seikkailu, jännitys ja romantiikka kyllä ovat tekijöitä, joiden parissa viihtyy.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Margaret O'Brien  
Valloittava ja lahjakas lapsinäyttelijä, jonka ura ei tyssännyt aikuisuuteen. Olen nähnyt Margaretin roolisuorituksia ainakin elokuvissa Pikku naisia (Beth), Salainen puutarha (Mary),Cantervillen kummitus ja Kotiopettajattaren romaani.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät).

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustustya paremmin

Tanskalaisen kirjailija/journalisti Estrid Otttin tuotantoon. Häneltä on ilmestynyt suomeksi muutamia teoksia, kuten Lofootin Liisa, josta pidän paljon, mutta suomentamattomiakin teoksia löytyy ja niihin olisi kiva tutustua.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?



Janette Oke on kanadalainen kirjailija, jolta olen lukenut muutamia hengellisen kirjallisuuden genreen kuuluvia teoksia. Televisiossa tulee parhaillaan ykkösellä hänen kirjoihinsa pohjautuva Sydämen kutsumus -sarja, josta olen pitänyt paljon sen uudisraivaaja ja rajaseutuelämän kuvauksen takia. Okelta on ilmestynyt paljon kirjoja, joita ei ole suomennettu. Hyllystäni löytyy yksi englanninkielinen teos, joka täytyisi lukea uudelleen ja ilmeisesti siihen olisi jatkoakin. Lukisin mielelläni Janette Okea lisää ja olisi ihanaa, jos niitä ilmestyisi suomeksikin.