perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kate Douglas Wiggin: Vanha kirkonpenkki!






Kate Douglas Wiggin
Vanha kirkonpenkki 
- Joulukertomus maalaiskirkosta
Suomentanut Martta Snäll
WSOY, 1920
71 s.

Omistan tämän kirjani eräille harvoille rakkaan Uuden Englannin naisille, joiden nimiä maailma ei tunne ja jotka asuvat eräässä maailmalle kyllä tuntemattomassa hiljaisessa kylässä.
- K.D.V.

Vanha kirkonpenkki - nimestään huolimatta tämä ei ole pyhäkoulutarina sen paremmin kuin saarnakaan. Ja nimen alatekstistä huolimatta tämä ei ole oikein joulukertomuskaan, vaikka päättyykin joulunaikaan. Tarinaan kyllä liittyy vanha kirkonpenkki hyvin vahvasti. Se symboloi paitsi kristillisyyttä myös vahvoja sukusiteitä ja yhteiskunnallista asemaa. Vanha kirkonpenkki on ennen kaikkea rakkauskertomus.


Päähenkilö on päälle kolmikymppinen nainen Nancy Wentworth, joka kuuluu pikkukaupungin Dorkas-yhdistykseen. Dorkas-yhdistyksen naiset ovat päättäneet kantaa kortensa kekoon kunnostaaksen vanhan 150 vuotiaan ikälopun näköisen kirkkonsa. Ensin korjataan katto, muurataan uusi savupiippu ja kun yksi asia on korjattu, huomataan, että ai jai, kuinka kuluneelta tuo ja tuo näyttääkään ja sitten  hankitaan uudet matot, jonka jälkeen kirkonpenkit näyttävät aika ikäviltä ja ne päätetään pestä. Nancylle tärkeäksi muodostuu Peabodyn-sukupenkki, jossa ei moniin vuosiin ole istunut ketään.

Vanha kirkonpenkki on vanha kirja ja sen kyllä huomaa kerronnasta. Kuitenkin tämä on pieni ja viehättävä kertomus, joka jossain määrin tuo mieleen Montgomeryn tarinat.

Yksi asia minua kumminkin ilahuttaa, huudahti Buzzelin leksi ottaen vasaransa ja naulansa ja tehden lähtöä, ja se on se, että metodistien kirkossa ei ole mattoa lainkaan.

Kuka se olikaan se Montgomeryn hahmo, joka yli kaiken inhosi metodisteja? Cornelia-neitihän se. On hieman erikoista ja jännää huomata kuinka yhteneviä ajatuksia Wigginsillä ja Montgomeryllä onkaan, kun ottaa huomioon, että toinen on yhdysvaltalainen  ja toinen kanadalainen kirjailija.

Paikka paikkoin hieman vanhahtavasta otteestaan huolimatta pidin paljon tästä kirjasta. Wigginsin Villiruusu on yksi ihastuttavimpia tyttökirjoja, joita ole lukenut ja siksi tämä pieni - paremminkin novelli - oli hieno pieni löytö ja hieman yllättäväkin löytö kirjailijan muuhun tuotantoon, josta en ole tiennyt, että muutakin olisi suomennettu kuin Villiruusu ja Keltaisen talon lapset.

Kate Douglas Wiggin tunnetaan siis ensisijaisesti nuortenkirjailijana. Minun on kuitenkin vaikea määritellä tätä pientä tarinaa vain nuortenkirjallisuudeksi tai nuorten aikuistenkaan kirjallisuudeksi. Tarinassa on kristillisiä arvoja, hengellisiä aspekteja, mutta kuten alussa sanoin, ei tämä ole oikein mikään pyhäkoulukertomuskaan. No, onpahan mukava pieni tarina kahden ihmisen yhteydestä, joka vaikka näyttää katkenneen, on kuitenkin aikaa kestävä ja unohtumaton. Olen iloinen, että tämä kirjanen löysi tien unohduksista omaan kirjahyllyyni.

1 kommentti:

  1. Kuulostaa mukavalta kirjalta! Muistan Pienessä runotytössä ja Villiruusussa olleen enemmänkin yhtäläisyyksiä, kuten että vanhempi mies rakastui päähenkilöön.

    VastaaPoista

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.