sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Lukemista kesäksi - ARVONTA!

Nyt olisi tarjolla lukemista kesäksi. Kirjoja on taas kerääntynyt niin paljon huusholliin, että on hyvä pistää osa kiertoonkin ja jakaa lukuiloa muillekin. Arvon kolme kirjapakettia, jotka ovat:



1
 Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Paketti sisältää Maria Angels Angladan Auschwitzin viulu ja Mia Kotron Portilla -teokset.

Arvonnassa mukana:
Kirjarakkautta 





2
Intiaanit

Sisältää Ulf Ullerin Haukansilmä ja Franz Othmar Langin Joki peittää jäljet -teokset.



3
Tyttökirjapaketti

Sisältää kirjat: Eva Hirn: Helin kesä ,Toini Lehtinen-Palme: Kesä kolmisin ,Tuulikki Otsola: Yksinäinen  Inkeri , Laila Rinne: Nauravan kuun harju , Salme Setälä: Ailan uusi sisko 

Voit ottaa arvontaan osaa seuraavasti:

Jätä kommentti, jossa kerrot mikä/mitkä paketit sinua kiinnostavat ja anna linkki, josta sinut tavoittaa, jos voitto osuu kohdallesi.

Tai, jos sinulla ei ole blogia, mutta haluat ottaa osaa arvontaan, voit jättää minulle viestin vasemmalla sivupalkissa olevan yhteydenottolomakkeen kautta ja ilmoittaa, mikä/mitkä paketit sinua kiinnostavat. 

Arponen kirjat kesäkuun ensimmäisellä viikolla.



lauantai 19. toukokuuta 2018

Sara Saarela: Nimeä minut uudelleen!

Sara Saarela
Nimeä minut uudelleen
Kharis Oy
2015









"Hänen viiksensä kuiskaavat: balettitanssijan säärilläsi voisit lumota kaikki kelltaisen kerrostalon isät ja äidit, haluaisivat sinut, röyhelömekon. Olet haltija, saanut loitsuillasi minut laulamaan hiuksiisiisi orvokkeja ja männyn tuoksua, laulamaan kadonnutta kuvaa, joka avaa silmänsä taas, vuosien jälkeen. Täytän toiveesi, muovailen sinusta prinsessan, jollaista ei leikkipuistossa ole vielä nähty, ei edes saduissa.
Hän silittää tukkaani ja hymyilee, vie minut käymään linnassani kädestä pitäen. Tämä paikka on salaisuutemme.
Miksi linnantornini kamarissa on pimeää ---"

Sara Saarela teos Nimeä minut uudelleen on rankkaa luettavaa. Sen päähenkilö on Elle, joka on myös tarinan kaikkitietävä minä-kertoja. Hän kertoo tarinaansa vaiheittain alta kymmenvuotiaasta (?) 14-vuotiaaksi itsetuhoiseksi nuoreksi, jonka elämässä ei juurikaan näy valoa, nuoreksi, jonka elämä ei ole lainkaan sellaista, kuin 14-vuotiaan nuoren naisenalun elämän tulisi olla. Elle ei kerro kaikkea, paljon jää rivien väliin. Aavisteltavaksi, arvattavaksi.

Kirjan aihe, hyväksikäyttö - on karmiva. Minulle ehkä vähän liian rankka aihe. Kuvaus minulle ehkä vähän liian vahvaa,  mutta eihän tästä aiheesta voi kevyesti kirjoittaakaan. Aivan tarinan loppumetreille saakka minua vaivasi eniten kirjan toivottomuus ja hurja meno, ei kenenkään elämä saisi olla tällaista, tämänhän piti olla hengellinen kirja, missä on toivo ja valonkajo? Muutoksen mahdollisuus. No, kyllä se valo alkoi lopulta kajastaa, vaikka ei ihan täydeltä  laidalta tulvinutkaan, alkoi vain pilkistellä sieltä mustien pilvien lomasta.

Nimeä minut uudelleen on rakenteeltaan jännä yhdistelmä lyyrisyyttä ja rankkaa proosaa. Lyyrisiä ovat lukujen välien runojen tapaiset kirjoitelmat, joissa välittyy tunteiden moninaiset sävyt. Varsinainen kerronta onkin sitten kaunistelematonta totuutta rikkirevityn sielun epätoivosta ja noidanpyörästä, josta on vaikea omin voimin irtaantua.Täytyy myöntää, että kokonaisuus muodostaa vahvan ja vaikuttavan, myötäelävän kertomuksen, jossa vastakkainasettelun ja eräänlainen voiman ja vastavoiman epätasapainoisuus luovat jännitteen, joka pitää tarinan koossa. Ja se, mikä minua eniten vaivasi jääkin sen totuuden varjoon, että pienikin määrä valoa poistaa suurimmankin pimeyden.

"Edessäni Jumalan talo, valo aamuyön taivasta vasten, mustavihreä pensasaita. portti vaaleanvihreästä helmestä ja ovi, simpukoita. Uskallanko astua sisään, olenhan kulkenut monien järvien  pituuden, tänne asti, ajattelen. Avaan oven. Eteisessä metallinpaljastin, ei ääntäkään. Minua ei viedä sivummalle, tehdä ruumiintarkastusta. Ei, vaikka taskussani on vasara, kengissä rautapiikit. Jumala sanoo: ota kengät jalastasi. Minä teen sinusta pyhän."
----

Kirja on luettu myös Kirjasähkökäyrässä.

torstai 10. toukokuuta 2018

Aira Kokki: Ankkurin salaisuus!







Aira Kokki
Ankkurin salaisuus
WSOY, 1964
113 + 1 s.
Kansikuvitus: Aimo Virtasalo


”Eräänä hohtavan helteisenä päivänä Topi näki Alin ensimmäisen kerran Turusen kioskin kohdalla.” Näin alkaa Aira Kokin sekä tytöille että pojille suunnattu lastenkirja. Paitsi Alia, joka asuu Mikko Kellerin luona Topi tutustuu toiseenkin vieraaseen poikaan – Kariin. Kari onkin vähän erikoinen tapaus, voittaa Topin tappelussa tuosta noin yksinkertaisella heittotekniikalla, mitä Topi ei voi ollenkaan ymmärtää ja Alinkin, joka sentään on melkoinen kaveri. Erinäisissä seikoissa Kari vaikuttaa myös olevan ihan lyömätön, kuten juoksussa, mutta Topi ja Alipa ei tiedä, että Karilla on kaksoissisko Sari, joka on ihan samannäköinen ja, että Kari ja Sari, jotka asuvat vanhassa taloröttelössä nimeltä Ankkuri yhdessä merimiesisän tuttavan, Petterin kanssa, isän ollessa merillä, jekuttavat kaksoset poikia ilmestymällä esille vuorottain. Lisäksi tuo tuttava, joka pitää heille jöötä on opettanut lapsille judoa.

Koko iltapäivän Ankkurin asukkaat ahersivat pihassa. Petteri katkoi katajat ja pajut multarajasta poikki. Kari raahasi oksat ja Sari haravoi roskia. Peipposet viheltelivät ja aurinko räkitti helteisenä ja kullan värisenä poutaisella taivaalla.”

No, sitten alkaa tapahtua ja salaisuudet selviävät, kun Ankkuriin ilmestyy kaksosten ”sukulainen” ja Ankkurin pihalla olevaa kaivoa aletaan lähemmin tutkia. Kesäinen seikkailu voisi ”tehdä selvän” kaikesta, mutta kaikki päättyy ilman haavereita pelkkään varoitukseen.

Aira Kokin omintakeinen tyyli pilkistää tässäkin kertomuksessa, vaikka ei ehkä ihan samalla tavalla kuin muutamissa aiemmin lukemissani teoksissa. Pirteä ja raikas kesäseikkailu tämä kuitenkin on ja sopii siis yhtä lailla tytöille kuin pojille.

Looginen päätelmä ja maalaisjärki:

Ei iso mies suotta juokse kenenkään kaivoja kurkkimassa, se on selvä.”




lauantai 5. toukokuuta 2018

Toini Lehtinen-Palme: Kesä kolmisin!



Toini Lehtinen-Palme
Kesä kolmisin
valistus, 1954
142 s,

Sisarukset Kati (17 v.) Sirkku (15 v) ja Aila (13 v) jäävät kolmistaan viettämään kesää perheen vuokraamassa huvilassa meren rannalla vai olisiko kyseessä kuitenkin sisäjärvi, jota haaveellisesti kutsutaan 'mereksi' en oikein tiedä. Minun on kuitenkin vaikea kuvitella metsää ja mustikkamaastoa meren läheisyyteen, jotka tekijät tarinassaa esiintyvät. Merestä tarinassa kyllä puhutaan. Tyttöjen vanhemmat, jotka ovat opettajia  lähtevät sitä vastoin lomamatkalle eurooppan. 

Sisaruksista Kati on hieman turhamaisuuteen taipuvainen, poikia ajatteleva nuori neiti, joka lähtee heinäpellollekin silkkimekossa ja nailoneissa, koska ei halua jäädä pakertamaan kotitöissä. Sirkku on aikaansaapa ja käytännöllinen, joka on päättänyt tulla talousopettajaksi. Aila on nuorin joukosta, mutta se ei estä häntä sankariteoista, kun hän pelastaa uimamaisteriharjoittelua suorittavan pojan hukkumasta.

Kaikenlaista jännää kesän aikana ehtii tapahtua, kun lähistölle ilmestyy 'kiharapäinen' mies. Miksi häntä kutsutaan kiharapääksi en pysty sanomaan, sillä mies on loppujen lopuksi kalju. Tytöt jahtaavat rikollista kavaltajaa ja ottavat hoiviinsa pienen pojan, jonka isä joutuu viemään puolisoaan yösydännä sairaalaan ja joutuu itse lähtemään töihin.

Tytöt tutustuvat myös Tuulikkiin, joka haluaisi opiskella tanssia, mutta jota tämän äiti ja veli eivät suvaitse.

Paitsi  kesäisiä puuhia kirjassa sivutaan ammatteja ja tulevaisuuden suunnitelmia. 

- Minusta tuntuu, että minun pitäisi pyytää sinulta ja kaikilta ihmisiltä anteeksi, että olen näin onnellinen voimatta antaa teille siitä siruakaan.
- No, mitä sinä sitten aiot tehdä? Sirkku kysyi lyhyesti.
- Menen syksyllä kouluun, tulen ylioppilaaksi ensi keväänä, sitten alan lukea kieli yliopistossa ja valmistun vähitellen kielimaisteriksi niin kuin äitikin, ja sitten minä menen naimisiin.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Tuulikki Otsola: Yksinäinen Inkeri!



Tuulikki Otsola
Yksinäinen Inkeri
Karisto, 1955
137 s


Alkulause:

Kun ihmisellä ei ole perhettä, täytyy olla ainakin päiväkirja.

Loppulause: 

Syyskesän illassa visersi lintu viimeisen kerran, kun me käsi kädessä astuimme sisään.

Päähenkilö:

Inkeri, orpo tyttö, joka asuu Kaisa-tätinsä luona.

Sivuhenkilöt:

Perhe Saarinen, johon kuuluu herra ja rouva Saarinen, 11-vuotiaat kaksoset Risto ja Ritva sekä ylioppilaspoika Kai sekä erinäisiä muita henkilöitä, kuten lähihuvilassa, milteipä linnassa asuva Kenraaali. 

Tapahtumat:

Inkeri haluaa kesäksi töihin ja vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa. Hän saa paikan ja karkaa Kaisa-tädiltään Saarisen huvilalle, josta sitten kirjoittaa ja kertoo tapahtumat. Inkerin töihin kuuluu paitsi opettaa Ristoa ja Ritvaa auttaa taloustöissä. Rouva Saarinen on ihan mukiinmenevää sorttia oleva työnanantaja, mutta ylioppilas Kai sitä vastoin on Inkerin mielestä pöyhkeä.

Inkeri on siis orpo ja asuu tätinsä Kaisan luona. Hänen vanhempansa "hukkuivat molemmat eräänä myrskyisenä syysiltana lähelle  huvilamme rantaa; olin silloin neljän vuoden."

Hmm. Tämä olikin seikka, mikä kiinnitti huomiotani. Tämä tarina muistutti hyvin paljon vähän aikaa sittten lukemaani toista tyttökirjaa, Soilan Tuulikki Tuuliaista, vaikka toki erojakin löytyy. Tämä sijoittui kesään ja Tuulikki Tuuliainen talveen, mutta mutta. Kuinka sattuikaan niin samankaltaiset kirjat miltei perä perään luettavaksi. Kaiken lisäksi molemmat ovat päiväkirjamuotoon kirjoitettuja. Tarina orpolapsesta, joka löytää sukulaisensa erinäisten vaiheiden jälkeen on tietysti ikiaikainen juoni, josta on erilaisia variaatioita, ei siinä mitään.

Miesten ja naisten taidot:

Kai, tuo ylioppilas oli Inkerin mielestä siis ylpeä luonnoltaan, jonka tapa ilmaista asioita hieman kolahti Inkerin korvaan. Kiintoisa yksityiskohta kerronnassa oli tapaus, jossa Kai tuo takkiaan äidilleen, jotta tämä ompelisi siihen napin. Täh! Iso aikuinen mies, eikä osaa itse nappia ommella? Ajattelin lukiessani. Mutta sellaista se kai on ollut joskus muinoin ja ehkä vieläkin joidenkin kohdalla - mene ja tiedä.

Jännitystä tarinaan tuo Insinööri Saarisen kadonneet paperit, joiden takia perhettä uhkaa suuret menetykset. 

Salaperäisyyttä puolestaan luo tuon linnamaisen lähihuvilan omistaja, Kenraali, johon Inkeri tekee  tuttavuutta kävelyretkellään.

Ja ei sille mitään voi, eittämättä tässäkin kirjassa on rakkautta ilmassa. 

Kaunein lause tarinassa  tai ainakin osa siitä:

Seisoimme kauan vanhojen omenapuiden alla ja tuhat laulua kaikui sisimmässäni --- ---

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Aira Kokki: Tyttö kertoo itse!



Aira Kokki
Tyttö kertoo itse
Gummerus, 1952
130 s.
Kansikuva: Heli Ojanperä

"Hilman ja minun riisuutuessa nukkumaan menoa varten tuli Elli tupaan. - Joko isäntä kerkisi kamariinsa? Olisin tarvinnut rahaa, sanoi hän."

Tarinan alku on vie ajatukset, ainakin se minun ajatukseni vei, ensin ihan eri suuntaiseen kertomukseen, kuin mitä kirja loppujen lopuksi oli. Aira Kokin tyyli on valloittanut minut täysin. Se on jotenkin niin erilainen, kuin mikään, mitä olen lukenut keneltäkään toiselta.

Tyttö kertoo itse on tarina Erjasta, puoliorvosta tytöstä, jonka äiti on kuollut synnytykseen ja isä matkustanut Amerikkaan. Erja asuu äitinsä sukulaisten luona. En nyt ole ihan varma, oliko Hilma Erjan täti vai Kustaa Erjan eno, ei, ei eno, sillä Erja kutsuu tätä sedäksi. Olisiko hän sitten Erjan isän veli? Joka tapauksessa, Erja asuu Kustaa-isännän talossa Hilma-emännöitsijän hoivissa. Minkä ikäinen Erja on ei kerrota, mutta ilmeisesti hän ei ole vielä koulussa. Tarinassa ei ainakaan puhuta mitään koulunkäynnistä. Erjan, joka on siis kirjan minäkertoja kerronta on sellaista, että siitä voi ymmärtää, että tyttö ei vielä ymmärrä kaikkea, mitä aikuiset puhuu, mutta kerronta ei ole kuitenkin naivistisen lapsekasta, vaan enemmänkin pikkuvanhaa, joka saakin miettimään, minkä ikäisestä lapsesta onkaan kysymys. 

"- Kas kun tuo isäntä on jäänyt vanhaksipojaksi? kuului Miljan ääni. - Joo. Se on semmoinen hiljainen. Heinät kahisivat. Seisoin rehuladon ulkoseinustalla. Päivän lämpimyyden tähden kehoitti Hiilma minua 'menemään ulos kun siellä paistaa noin tavattomasti aurinkoa.' Ja kyllä aurinko paistoikin! Se oli kuumentanut seinänkin, johon nojasin."

Kuinka elävää kerrontaa. Aivan vie ajatukset omaan lapsuuteeni ja auringonpaahtamaan navetanseinään, joten vasten nojailen. Kokin kerronnassa on myös lystikkäitä, omintakeisia sanayhdistelmiä - tavattomasti aurinkoa. Arkista ja kuitenkin lähelle tulevaa ja eläväistä. Sanoilla leikittely on Kokille aivan omaa laatuaan muutenkin, mikä ilmenee  tässäkin tarinassa..Se on sellaista  sanojen merkitysten ja arjen sattumusten oivaltavaa yhdistelmistä.

"...miksi ei hän nai Hilmaa, likkakin olisi reerassa! - Jaa Erja? - Niin tietenkin! Niinhän se näkyy Hilmalle olevan kuin oma vasikka. Passaa ja syöttää sitä ruipeliinia - --- ----
En ole koskaan ennen huomannut, että Hilma ja Kustaa-setä voisivat mennä naimisiin! Mutta että minä olen vasikka ja reerassa ja ruipeliini... Tähän asti olin tuntenut etten pidä Miljasta, mutta nyt minä tiesin sen ihan varmaksi."

Kirja on ilmestynyt viisikymmenluvun alussa. Tarina sijoittuu maaseutuyhteisöön. Eletään maanviljelys ja karjatalousaikaa. Talossa on piikoja ja renkejä, jotka tulevat ja menevät. Yhdestä nuoresta piikatytöstä Erja saa ystävän, jonka kanssa hän pohtii taivasasioita sen jälkeen, kun naapuriin syntynyt pikkutyttö kuolee pian syntymän jälkeen. Hengellisestä aspektistaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ole lainkaan saaarnaava. Tarinassa on niin vakavuutta kuin huumoria hyvässä harmoniassa.


Myös tihentyvää jännitystä kirjasta löytyy:

- Katsos, minä olen jo lihonut! Teutori nyökkäsi. Ei hän olisikaan saanut puhuttua kun suu oli niin täynnä. - Tiedätkö mistä se johtuu! Jatkoin. - En ole kenellekään kertonut mutta kerron nyt sinulle, jos vannot ettet sano sitä koskaan ainoallekaan joka hengittää. Sinä et voisi ikinä edes aavistaa mikä minusssa oli...
- Mikä - ?
Vilkaisin ympärilleni: - Minä, ajatteles, minä olin sisältäpäin melkein syöty - .

Tarinan käänne tapahtuu, kun Erjan isä palaa Amerikasta. Antaako anteeksi isälle, joka hylkäsi, vai eikö? Siinä on Erjalla pohtimista. Pienen ihmisen  suuri päätös.

Hieno pieni tarina, jokaon kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mutta toimisi ihan yhtä hyvin ilman päiväyksiäkin.


sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sinikka Soila: Tuulikki Tuuliainen!


Sinikka Soila
Tuulikki Tuuliainen
Gummerus, 1948
136 s.














Koko suven alkupuolen myrsky kaihtoi Suomen rannikkoja - mutta se olikin vain 'tyyntö myrskyn edellä' , kuten vanha kalastajavaari Tuomo oli ennustanut harmaapartaista päätään pudistellen. Heinäkuun lopulla myrsky puhkesi yllättäen. Koko vuorokauden ajan vihan voimat olivat vallalla merellä, joka näytti liikehtivän pohjamutiaan myöten. Rannalla tuuli raastoi puista oksia ja tupien  katoista päreitä, se tuntui haluavan pyyhkäistä kaiken elämän saarelta ja tehdä siitä aution kallioluodon. Sei kuitenkaan onnistunut aikomuksessaan, ja aamun tullen se väsyi riehumaan, tuli katumapäälle ja puhalsi mustat myrskypilvet pois.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina, joka muistuttaa pieneltä osin Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-kirjoja, mutta vain pieneltä osin, löytölapsitarinan osalta. 

Tarinan päähenkilö on Meri Tuulikki Saarikko, joka on löydetty myrskyisenä päivänä pienestä veneestä jossain päin Suomenlahden rannikkoa. Tuulikki alkaa pitää päiväkirjaa 16-vuotiaana, mutta kirjoittaa päiväkirjaansa ensin myös vuodentakaiset tapahtumat, jolloin hän 15.vuotispäivänään saa kuulla kasvatusvanhemmiltaan että hän onkin löytölapsi. 

Tuulikilla on sisko Elsi, joka on viimeisellä luokalla yhteiskoulussa. Elsi tähtää lääkäriksi. On vakaa ja harkitseva luonne. Tuulikki on unelmoiva taiteilijaluonne, joka opiskelee koulun ohessa musiikkia. Tuulikilla on myös ystävä, Irina ulkomailla, joka on palaamassa Suomeen ja aloittamassa opiskelut toisessa koulukaupungissa kuin aiemmin. Tuulikki haluaisi myös vaihtaa koulua samalle paikkakunnalle ja kuinka ollakaan, asiat järjestyvät. Tuulikki ja Elsi saavat täysihoitopaikan Vaahteramajassa, jonka naapuristossa on autio talo. Tämä autio talo näyttelee sittemmin tärkeää roolia Tuulikin elämässä, mutta ennen sitä Tuulikki tutustuu Annikki Nuotioon ja ehtii tapahtua kaikenlaista.

Tuulikki Tuuliaisessa on pientä ennalta-arvattavuutta, mutta ei niin pahasti, että lukuhalut menisivät. Koululaistarina, jossa ei kuitenkaan juuri kuvata koululaiselämää, vaan sitä, mikä tapahtuu koulun ulkopuolella, yksityiselämässä ja ajatuksissa.

Muutamia huomioita:

Päiväkirjan pitäminen on miellyttävä tapa kehittää kirjallista ilmaisukykyä.

Veljeke, outo sana, ilmaisu kun puhutaan veljestä, vaikka tässä vaiheessa Tuulikki jo tiesi, että kyseessä ei ollut oikea verisukulainen, mutta ensilukemalta tämä muoto kuulosti minulle uudelta ja oudolta.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Hirn Eva: Helin Kesä!



Eva Hirn
Helin kesä
WSOY, 1950
155 + 2 s.







Alkulause: 
- Etkö vieläkään ole saanut ainettasi valmiiksi? kysyi Heli Tauno-veljeltään.

Loppulause:
- Eikä maa ole kantanut tällaista tyttöä siitä saakka, sanoi Jori.

Päähenkilö Heli on viimeisen vuoden abiturientti. Eletään 20-luvulla (kirja on ilmestynyt ensimmisen kerran 1927). Kolme ensimmäistä lukua kertova kertovat kirjoituskeväästä, ei kovin syvällisesti, vaan pintaa raapaisten. Sitten neljännessä luvussa siirrytäänkin jo kahden vuoden päähän, jolloin Heli on yliopisto-opiskelija. HÄn opiskelee luonnon-/kasvitiedettä. Isä ei tykkää Helin opiskelusta, hänen mielestään tyttöjen ei tarvitse opiskella samalla lailla kuin poikien. Heli saa kuitenkin opiskella, jos hän hankkii opiskelukuluihin rahat itse. Ja Helihän hankkii. Hän antaa muun muassa yksityistunteja. Nyt on tulossa kesä ja Heli on hankkinut itselleen sisäkön paikan Ahvenamaalta. Se ei kuitenkaan ole yksinkertainen juttu, sillä Heli on hyvästä perheestä, jos ei kovin rikkaasta eikä aatelisesta niin sellaisesta kuitenkin, että ei ole selvää, että menisi sisäköksi. Jonkinlainen herrasväki versus työläiset -asetelma tässä on. Heli menee siis sisäköksi tekeytyen alempisäätyiseksi kuin mitä on.
Perhe, johon Heli menee kuuluu  isä,joka on konsuli,  tämän rouva, kaksi tytärtä, joista vanhempaa, noin kolmikymmpistä neitiä isä on naittamassa jollekin liikemiehelle, nuorempi taas on salaa rakastunut perheen autonkuljettajaan, joka pyytää Heliltä tunteja, koska haluaa sivistää itseään tullakseen tytön arvoiseksi. Lisäksi on poika.Sitten on palvelusväkeä, erityisesti Aliina, joka kieltää Heliä "heittämästä lampaansilmiä" Svenssonia (autonkuljettaja) kohti. Helillä ei ole aikomustkaaan tehdä sellaista.

Perhe on vähän riitaista porukkaa. Perheen poika huomaa heti, että Heli ei ole oikein sitä, mitä hän esittää, mutta ei paljasta tätä. 

Heli keräilee harvinaisia kasveja työn touhussa. Paikalle saapuu myös tohtori Jori Reini, joka on myös kiinnostunut kasveista ja erityiseseti Helistä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja lopulta riidat selviää ja hieman vetelysmäinen poikaksin saa ainakin hieman ryhtiä itseensä.

Outoja sanoja:

Fanerogaami ja kryptgaami

Tämä kirja oli kyllä ihan hauska ja omintakeinen, persoonallinen tyttökirja, vaikka onhan tässä näitä tuttuja teemoja. Tuleepa mieleeni jopa L.M.Montgomeryn Anna-sarjakin, sillä kirjassa on Helin tyttöystävä Eila, joka on hieno ja kaunis ja ihokin kuin valkoista lanellia. Eila on rakastunut saklaisiin kaksosiin, jotka ovata tulleet polkupyöräliikeasioissa Suomeen. HÄn ei vain osaa päättää kumpi heistä on se oikea. Lopulta hän ei päädy kumpaakaan, vaan nolaa iitsensä pahasti kummankin kosiessa häntä eräissä naamiaisissa. Nolaaminen ei ole tuttu Montgomeryltä, mutta yhdessä Anna-kirjassa oli se tyttö, jolla oli kaksi ihailijaa, joista hän ei osannut päättää, kumman ottaa ja lopulta hän ei ottanut kumpaakaan. Muuten tässä ei ole juurikaan montgomeryläisyyttä. Muutamia kirjallisuusviitteitä teoksesta löytyy kasvien ja erityisesti orkideoiden lisäksi.

----
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 21: Kirjassa liikutaan vesillä

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Miia Kontro: Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia!


Miia Kontro
Portilla
Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia
Atena, 2018
223 s.







Näin leveän portin ja kapean portin. Menin kapeammasta portista ja siitä se tunneli alkoi. Ihana, sinertävä ikuisuuden tunneli, jonka päässä loisti kirkas valo.

Miia Kontro on kirjoittanut kirjan, tehnyt tutkimusta suomalaisten kuolemanrajakokemuksista. Onko kyse hallusinaatioista, happivajeesta, kuoleman rajalla käynnistä vai kenties unista? Kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä. Kontron kirja on hyvin mielenkiintoinen. Kaikkia yhdistää jokin selittämätön, läsnäolo jossain muussa kuin tässä lihallisessa ruumiissa oleminen. Monissa on ollut kyse sairauskohtauksesta. Joillekin kokemus on vaikuttanut hengellisen heräämisen, toisilla se ei ole vaikuttanut samalla lailla. Kaikille kertomuksille on kuitenkin yhteistä: näistä ei halua puhua kenen kanssa tahansa, ei näitä ymmärretä, pidetään höpsönä.

Paitsi kuolemanrajakokemuksia, kirjassa oli muutamia mielenkiintoisia detaljeja.  Esimeriksi sana löyly. Sehän on suomalaisille tuttu saunasta. Kontron mukaan "suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa käsitys ihmisen olemuksesta oli pitkälle kehittynyt: fyysisen ruumiin lisäksi ihmisessä ajateltiin olevan ruumissielu löyly ja vapaasielu itse. Ruumisielu oli yhteydessä fyysiseen ruumiiseen. Viimeisen henkäyksen myötä ruumissielu hävisi, mutta vapaasielu sen sijaan siirtyi ruumiin kuoltua kuolleiden valtakuntaan odottamaan, kunnes joku suvun lapsista nimettäisiin hänen mukaansa. Vapaasielu ei kuitenkaan kiertänyt loputtomasti, vaan katosi vainajan muiston unohtuessa.

Jaa jaa.Mitähän tästä ajattelisi. Menee vähän yli minun uskoni. Kirja oli toki mielenkiintoinen, vaikka en kaikkea allekirjoitakaan.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Eleonor H. Porter: Kadonnut tyttö!

Eleonor H. Porter
Kadonnut tyttö
K.J.Gummerus Oy, 1924
Alkuperäisteos ?
Suomentaja ?
125 s.

Eleonor H. Porterin iloinen tyttö, eli tarina orvosta Pollyannasta on varmaankin hänen tunnetuimpia teoksiaan. Itse olen lukenut Porterilta myös aikuisten romaanin Rakkaus ratkaisee. Kuinka yllätyinkään, kun löysin tämän vanhan ennestään tuntemattoman tyttökirjan, josta en ollut kuullutkaan. 

Kadonnut tyttö alkaa New Yorkin keskusrasemalta

Pitkä pohjoisesta tuleva juna höyrysi Isolle Keskusasemalle seisahtuen äkillisesti nytkähtäen. Eletään joko 1800-luvun lopulla tai mahdollisesti 1900-luvun alkuvuosikymmentä. New Yorkin asemalla junasta astuu nuori äiti 5-vuotiaan tyttärensä Margaretan kanssa. Margareta on sievä, hyvin kasvatettu, pikkuvanha neiti. Äiti, joka on leski sanoo tyttärelleen, että hän tatoisi käydä tuolla vastapäisessä liikkeessä, mutta ei tahtoisi ottaa tytärtä mukaansa. - Odota sinä tässä sohvalla sen aikaa, minä en viivy kauaaa. Margareta jää kiltisti odottamaan. Sitten käy niin, että äiti ollessaan paluumatkalla asemalle jää hevosvaunujen alle ja loukkaantuu vakavasti. Loukkaantumisen näkee pieni poika, joka ei tunne tunnontuskia viedessään naisen kadulle tipahtaneen käsilaukun ja siellä olevat rahat. 

Ja Margareta odottaa ja odottaa, saa ihmisilltä kummastuneita katseita, johon vastaa, että hän odottaaä äitiään. Sitten Margareta lähtee sohvalta äitiä vastaan, hän eksyy kadulla ja lähtee kävelemään väärään suuntaan ja tapaa tuon pikkupojan. Poika ohjaa Margaretan takaisin asemalle, tajuaa, että kyse on loukkaantuneen naisen tytöstä ja vie tytön sitten omaan kotiinsa. Pojan äiti yrittää pitää tytöstä huolta, mutta pojan isä puolestaan on juomari. Tämä vie Margaretan hienot vaatteet panttikonttoriin ja Margareta viedään miehen tutulle ompelemaan nappeja vaatteisiin. 

Kadonnut tyttö on pieni vakava, mutta myös herttainen tyttökrija New Yorkin katulapsista reilut sata vuotta sitten. Margaretasta tulee erinäisten vaiheiden jälkeen Katu-Maggie. Hän kantaa kuitenkin kaiken aikaa mukanaan nenäliinaa, johon on kirjailtu hänen ninensä Margareta Kendal. Vaikka Margaretan muistot haalistuvat vuosien mittaan, hän muistaa, että hänen oikea nimensä on Margareta Kendal.

Kuinka Margaretan käy ja kuinka kävi äidin. Pollyanna-tarinan mukaan tarinalla on onnellinen loppu, vaikka tämä tarina on kyllä karumpi kuin Pollyanna.


Mielenkiintoinen löytö nettiantkivariaattia tutkiessa. Näköjään sitä ei voi koskaan tietää, mitä yllättävää ja hauskaa sieltä voikaan löytää.
...
Pieni Helmet -lukuhaaste kohta 12: Lue kirja, joka kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Armas J. Pulla. Jeanne D'Arc neitsytsoturi!





Armas J. Pulla
Jeanne D'Arc neitsytsoturi
Gummerus, 1938
108 s.

Minulla on kaksi Meidän Herramme antamaa tehtävää. Toinen on pelastaa Orlean's, toinen johtaa kuningas kruunattavaksi Reimssiin. - Jeanne.

Jeanne D'Arc- Orleanssin neitsyt on yski kiehtovimmista historian henkilöistä. Olen aiemmin lukenut hänen haastatteludokumentteihinsa perustuneen Mark Twainin teoksen. Armas J. Pullan teos lähestyy aihetta hieman erilaisin näkemyksin. Siinä, missä Twain korosti Jeannen puhdasta mieltä, Pullan lähestymistapa on inhimillisempi. Pullan Jeanne on sotaisampi kuin Twainin. Molemmissa teoksissa tuodaan esiin Jeanneen liittyvät legendamaiset ja historialliset piirteet.

Ehkäpä tyttö puhui totta. Kirkkoherra Fournier oli ottanut selvää asioista ja saanut kuulla paljon Jeannen hurskaudesta ja viisaudesta. Tytön syntyessä oli koko kylä joutunut kummallisen hurmion valtaan. Tuuli oli tuoksunut maidolta. Ja kukot olivat kiekuneet kaksi tuntia yhteen menoon. Muutakin merkillistä oli tapahtunut. Tottahan tuollainen tiesi ja ennusti jotaikin. 

Siinä, missä Twain näki Jeannen pyhimksenä, korosti hänen puhdasta mieltään, Pulla lähestyy Jeanne sotapäällikkönä. Pullan Jeanne on taistelununhaluisempi, sotaisampi kuin Twainin.

- Ah, ranskalaisten veri vuotaa, ja siitä ei ole ilmoitettu minulle! huusi hän vihastuneena. - Aseeni, lippuni, hevoseni - nopeasti.

vaikuttaa siltä, että Twainille Jeanne oli pyhimys, mutta Pullalle vähän tavallisempi lihaa ja verta oleva, vääriäkin päätöksiä tehnyt hahmo. Pulla tarkastelee asioita nykyisyyydestä historiaan päin, Twain historiasta nykyisyyteen päin. Ero tulee esille siinä, miten kirjailijat näkevät Kuningas Kaarlen, jota Jeanne piti ranskan oikeutettuna hallitsijana. Kaarle ei suostunut kaikkiin Jeannen pyyntöihin, esimerkiksi Pariisin valloittamiseen. Pulla näkee tulevien historiantapahtumien valossa, että Kaarle näki jotain, mitä Jeanne ei. 

Jeanne D'Arcin kohtalo on julma. Oli hän sitten pyhimys tai ei. Pullan teos korostaa Jeannea Ranskan isänmaallisuuden symbolina. Sanotaan, että Jeannen rovion savuavista jäännöksistä olisi löytynyt Jeannen palamaton sydän. Mene ja tiedä. Jeanneen liittyy totta ja tarua - kiehtovaa joka tapauksessa. Jeannen alkuperäiset kuulustelupöytäkirjat ovat ilmestyneet hiljattain suomenkielisenä. Tekisipä seuraavaksi mieleni tutustua tähän Polttoroviolla-teokseen.

Sari Näre: Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa!

Sari Näre
Helsinki veressä
Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa
Tammi, 2018
-391 s.








Sisäsllissotatutkimus, jossa nostetaan esille tähän mennessä vähälle huomiolle jäänyt Helsinki-aspekti. 

Minua tämä kirja kiinnosti sikäli, että sukututkimuksen yhteydessä olen yrittänyt saada valoa erään sukuhaarani vaiheisiin sisällissodan aikoina. Perhe, kun nimenomaan oli helsinkiläinen. Odotin tältä kirjatla enemmän henkilökuvauksia, ihmiskohtaloita, joita toki joitakin olikin. Sukututkimusongelmaani tämä tosin ei antanut muuta, kuin erään kirjavinkin, johon voisin tutustua, jos jossain vaiheessa sen käsiini saisin. 

Tietoteoksena ja tutkimuksellisesta otteestaan huolimatta teos oli vavahduttava kuvaus tapahtumista sata vuotta sitten. Tapahtumista, joiden ei toivoisi toistuvan ja joista toivoisi, että kumpa olisi käynyt toisin eikä tätä verenvuodatusta olisi tapahtunutkaan. 

Katsellaan vain tuota tulipalon punaista hehkua, sehän on suorastaan kammottavan kaunista. Kuvitellaan, että tämä on unta ja huomenna heräämme omassa sängyssämme.
---
Tällä mukana Ompun 1918 luhaasteessa.